"Mitäs miehiä sinä oikein olet?"

Muistatko sen päivän kun ensimmäistä kertaa menit kouluun? Aika sama fiilis tuli, kun menin ekoihin treeneihin. Ei mitään hajua millaista porukkaa siellä olisi, mitä siellä joutuisi tekemään ja miten sitä oikein lopulta pärjäisi? Olin toki jo ehtinyt paria päivää aikaisemmin tavata valmentajani Harrin. Hän paljastui myös maisterivaiheen opiskelijaksi Lapin yliopistosta itseni tavoin, tosin eri tiedekunnasta. Harri osoittautui maanläheiseksi kaveriksi, ja hän kyllä piti tiukasti minunkin jalat maassa koko keskustelun ajan. Kävimme läpi urheiluhistoriaani ja tavoitteitani ja mahdollisuuksiani osallistua harjoitteluihin töiden ja opiskelun ohessa. Sovimme lopulta, että aloitan  juoksijoiden kanssa, jotta Harri saisi alustavan kuvan siitä, millaisessa kunnossa ylipäätään olen. Harri on pääasiassa juoksumatkojen valmentaja. Myöhemmin voisimme kokeilla eri kenttälajeja, koska olin esittänyt toiveen päästä testaamaan mahdollisimman montaa lajia; tunnetusti en tykkää erikoistumisesta VAAN HALUAN KAIKEN! Köh, mutta aluksi siis treenaisin juoksua.

Ulkoisesti oli helppo huomata, kuka ei kuulunut joukkoon. Muiden juoksijoiden käyttäessä teknisiä ja trikooasuja, meikäpoika oli varustautunut korisshortseihin ja Iron Sky- t-paitaan. Tästä huolimatta en todennäköisesti ole ihan heti pro-tason puvustusta hankkimassa, koska en näe siihen tarvetta. Treenata nyt pystyy vallan mainiosti näinkin ja meitä taiteilijoitahan aina kehotetaan erottumaan joukosta. Se ainakin on hoidettu. Ensimmäiseksi tutustuin pikajuoksijana jo kohta seitsemän vuotta ansioituneeseen, paria vuotta nuorempaan Villeen, joka osoittautui todella rennoksi kaveriksi. Hän ei paljon hötkyilly tai stressannu ylimääräisiä. Ville sai myös kunnian olla harjoituksissa esimerkkihenkilönäni; yhtään harjoitetta nimittäin en ennalta tuntenut. Harjoitteiden tekninen opettelu onkin ollut nyt ensimmäisten kertojen haastavin asia, sillä joudun koko ajan keskittymään oikeaoppiseen suoritukseen ja rentous kärsii. En ole esimerkiksi ikinä pitänyt kuntosaleista, joten kaikki erilaiset liikkeet painoilla aina rinnalle nostosta penkkipunnerrukseen on opeteltava pienin askelin. Sama koskee muuta lihashuoltoa ja liikkuvuusharjoituksia. Opinpa tuossa miten treenataan kylkialueen vinoja vatsalihaksia (näistä enemmän loppussa) ja ensimmäistä kertaa onnistuin myös saamaan pakarat ja reidet totaalijumiin pariksi päiväksi tekemällä askelkyykkyjä ja ponnistustekniikoita 15kg painolla. Tosin Ville about samankokoisena, mutta pitkän linjan urheilijana teki samat liikkeet suuremmilla rauta-annoksilla, joten kyllä tässä tavoitettavaa on.

Palaten ensimmäiseen harjoituskertaan paikalla olivat myös ns. "nylkyt", eli pitkänmatkanjuoksijat Henkka ja Jaakko sekä Jaakon veli Pauli. Sprinttereistä paikalle saapui myöhemmin myös Ari. Jokainen osottautui varsin mukavaksi persoonaksi, eikä ulkopuolisuuden tunnetta syntynyt... paitsi ehkä iän puolesta, sillä olen selkeästi porukan vanhin (ja sitä mukaa tietysti komein). Kiinnostusta uutta jäsentä kohtaan kyllä riitti. Ari hienovaraisesti kysyikin, että "mitäs miehiä sinä oikein olet?" Tietysti erityisenä kiinnostuksen aiheena oli juoksumatkan pituus, jolle erikoistuisin, sillä sprinttereiden ja nylkkyjen välillä vaikuttaisi olevan Suomi-Ruotsi-tyylinen viha-rakkaussuhde. Sprintterit valistivatkin minua kertomalla, että juoksijan älykkyys laskee matkan pidentyessä, mikä tietysti synnytti naurua molemmissa leireissä. Jo siltä kantilta katsottuna oli paineita selvittää, mikäs se oma matkani oikein oli. Vastasin heille, etten ollut vielä päättänyt, lyhyt tai keskipitkä kaiketi. Vastauksena Jaakko totesi ytimekkäästi: "Pikamatkan juoksija se on", mistä sprintterit vaikuttivat olevan varsin tyytyväisiä. Oli helpottavaa huomata, että sosialisointi ei tuottanut ongelmia. Pelkäsin kyllä etukäteen, että mitenkähän minut otetaan vastaan, jos kaikki ovat niin pro ja vielä silleen junnuja. Nou hätä!

Kuntotasoni on kyllä eittämättä porukan heikoin, mutta se nyt on täysin ymmärrettävää. Nämä jannut sentään olivat melkein kaikki nuorten tason SM-mitalisteja. Sinänsä pysyin hyvin mukana harjoituksissa, mutta siinä missä pojat tekivät jotain juoksuharjoitetta 40-50 metriä kerralla, minä tein 20-30 metriä. Sama tietysti koski voimaharjoituksia, joissa jo pelkästään tekniikan puutteen takia aloitin pienemmillä vastuksilla. Ensimmäisenä päivän Harri itse asiassa monesti sanoikin, ettei minun välttämättä tarvitse tehdä jotain harjoitusta, johon tietysti vastasin joka kerta, että kyllähän minä. Harri ehkä yritti suojella minua ylirasitukselta... eikä syyttä. Palautumisaikani ovat nimittäin olleet aika pitkiä, raskaiden harjoituksien jälkeen helposti kolmekin päivää. Se jos mikä kertoo, että viimeiset hiljaiselon vuodet ovat ruostuttaneet kuntoani varsin pahasti. Koripallopäivinäni en muista kertaakaan joutuneeni yli päivää palautumaan mistään rankoistakaaan treeneistä.

Todellinen tulikokeeni oli heti ensimmäisiä treenejä seuraavana päivänä. Oli intervalliharjoitusten aika. Juoksisin Villen ja Arin kanssa ensin 3x300 metriä ja sitten 6x150 metriä. Täysillä ei ollut tarkoitus juosta, sillä kyse oli ihan normitreeneistä. Sen sijaan Harri halusi nähdä, jaksanko suorittaa juoksut poikien mukana loppuun asti. 300 metrin juoksuissa tavoiteajat olivat 54, 53 ja 52 sekuntia. Villellä oli käytössä sekuntikello, joten hän johti. Jäin suosiolla kolmanneksi, jotten ainakaan jarruttaisi ketään. Omaksi ilokseni pysyin kuitenkin Arin peesissä varsin kevyesti loppuun asti ja aikakin oli 55 sekuntia. Seuraavat kerrat kulkivat ensimmäiseen tahtiin ja pääsimme 54 ja 52 sekuntiin. 150 metriä oli kuitenkin paljon haastavampi matka ja tavoiteaikakin oli 21 sekuntia. Jälleen pysyin ensimmäisen suorituksen ajan hyvin peesissä, mutta jos 300 metrillä juoksu oli rentoa, täytyi nyt jo kunnolla puristaa mehuja ulos. Ensimmäinen juoksu oli muutenkin 20 sekunnin mittainen, joten hidastettavaa oli hitusen verran. Toisella kertaa tulos "venähtikin" lähelle 22 sekuntia. Tämän jälkeen kierrokset kävivät nopeammiksi ja joka kerta lähti kymmenyksiä pois ajasta. Jaksoin kuitenkin hämmästyksekseni peesata poikia joka kerta loppuun asti. Tosin jouduin juoksemaan jo 90 prosentin vauhdilla ja hiki virtasi. Viimeiselle vedolle päätimme alittaa 20 sekuntia, mikä minun osaltani tarkoitti, että laitetaan isoin vaihde päälle. Pojat juoksivatkin 19,5 sekuntiin, mutta tällä kertaa jäin loppusuoralla ehkä viitisen metriä Arista jälkeen ja oma aikani meni siihen 20 sekunnin hujakoille. Jos oisin laittanu ihan kaiken peliin, olisin pysynyt mukana, mutta se tuskin olisi hyödyttänyt ketään. Harjoituksesta oli vain kyse. Molemmat minä ja Harri olimme kuitenkin molemmat tyytyväisiä suorituksiini ja Harri hymyssä suin sanoikin, että voin ihan hyvin harjoitella poikien kanssa samoja treenejä. Testataan, mihin fysiikkani pystyy. Se vasta oli nannaa kuulla. Ehkä minulla on kuin onkin mahdollisuuksia pärjätä, kunhan jaksan treenata. Harri kertoi, että Villen 150 metrin ennätysaika on 15,9 sekuntia. Päätin tehdä siitä ensimmäisen tavoiteajan, joka tulisi saavuttaa... tosin Villellä kesti kolme vuotta päästä siihen nopeuteen. Minun kärsimättömyydelläni en jaksa odottaa niin kauan. Teen sen alta kahdessa.

Lopuksi vielä lupaamani vatsalihasharjoite (vaihtoehtoisia liikkeitä samalle alueelle on varmasti, tärkeintä on harjoittaa kattavasti koko keskiruumista): Vinoja vatsalihaksia treenataan makamalla maassa kyljellään, jalat toistensa päällä, lantion rintamasuunta sivulle. Yläkroppaa kuitenkin käännetään osoittamaan kohti kattoa. Tämän jälkeen tehdään perus rutistusliikkeitä, joiden pitäisi tuntua kyljen alueella. Alla paras parissa minuutissa Googlesta löytämäni havainnekuva. Se kelpaa kyllä. Seuraavaan jaksoon!