Vauhdin kaksi ääripäätä

Olin jo hieman ehtinyt pelätä, onko meikässä tarpeeksi nopeutta kehittyä hyväksi juoksijaksi. Ainakin nyt näyttää vielä ihan hyvältä. Eilen kellotin 100 metriä aikaan 11,67 s ja 60 metriä 7,23 s. Tietysti näihin on lisättävä vielä puolen sekunnin reaktioaikabonus, koska itse sain päättää milloin lähden liikenteeseen. Oikeassa startissa kello ehtii jo jonkin aikaa pyöriä, ennen kuin jalat pääsevät liikenteeseen aivojen rekisteröityä lähtölaukauksen ja antaessa good-to-go -käskyn. Alle 12 sekunnin ei siis vielä ns. sähköisellä lähdöllä päästä, mutta nuo lukemat ovat silti erittäin positiivisia. Ei paha, ja oli ihan jees päästä yrittämään vaihteeksi juosta juurikin niin kovaa kuin pääsisi. Tietysti jäi jatkuva hinku, että kyllä tästä päästään vieläkin nopeampaa. Rasitus on kuitenkin aika kova noinkin lyhyellä matkalla, enkä itse asiassa juossut kuin kaksi satasen matkaa ja muutaman lyhyemmän. Tuntuu hassulta, että noinkin lyhyet juoksumatkat voivat kuluttaa energiaa yllättävän paljon ja pistää jalat ihan kunnolla hapoille. Nyt piikkareilla juostessani etenkin takareidet ja pakarat menevät nopeasti pakettiin. Jotenkin piikkarien parempi pito vaatii enemmän tehoja nimenomaan noilta alueilta. Lenkkareilla juostessa pohkeet ovat ensimmäisenä jumiutumassa. Näillä näkymin sitä voisi uskaltautua ihan kisailemaankin kohta. Elokuussa olisi 3. päivä Kemissä ja 11. päivä Ranualla pinkaisut, mutta Kemiin tuskin ehdin. Sen sijaan Ranuan reissun olen jo kalenteriin merkannut. Jännää asettua viivalle ihan tosimeiningeissä. Lähtöjä olisi kuitenkin ennen sitä vielä harjoiteltava, sillä niissä olen aina antanut eniten tasoitusta treeneissäkin. Jotenkin hitaasti käynnistyy tää mun moottori ja jahka kiihtyvyyttä saadaan heti alkuun enemmän, niin taas ollaan kymmenyksiä nopeampia.

Noh, sitä mentiin siis ihan hyvää vauhtia tuossa. Toissa päivänä sitten kokeilin ekaa kertaa palauttavana treeninä vesijuoksua ja siinä onkin aivan eri meininki. Vesi antaa sen verran vastustusta, että eteneminen oli tuskastuttavan hidasta. Hitaampaa kuin hiihtäminen armeijassa. Treeninä vesijuoksu on varmasti mainio, koska kyllä siinä heilumista riitti. Palauttavaa siitä tekee juoksemista jäljittelevä liikerata, joka ei kuitenkaan vastuksen takia rasita samalla tavalla kuin juokseminen. Meno on pehmeämpää. Mutta ei, että ei se vaan tämmöiselle semi-adhd:lle iske. Kuulemma vesijuoksua voisi kerralla ihan hyvin jatkaa puoli tuntia tai enemmän, mutta meikällä ei kyllä kärsivällisyys riittäisi. Päätinkin itse vetää loppureenin ihan perinteisesti uimalla, koska alko tympäsemään. Sen lisäksi vesijuoksussa ympärille asetettava kelluke alkoi hiertää ikävästi. Toisaalta pitäisi myös uimatekniikkaa yrittää kehittää kun vain mahdollista. Uiminen myös parantaisi hapenottokykyä, koska keuhkot on siinä rasituksessa. Ei siinä, tulipahan nyt kokeiltua taas jotain uutta ja ehkä vesijuoksun voisi mieltää myös kärsivällisyysharjoitteeksi. Sitä siinä eniten kuitenkin koetellaan. Jatketaan tästä sitten elokuussa, meikä nimittäin lähden vielä yhdelle lomareissulle näin heinäkuun päätteeksi.