Joka tapauksessa istuin television ääressä ja harmittelin suomalaisen kesäurheilun synkkää näkymää. Ärtymykseni oli niin kovin kova, että lopulta päätin, että minä, joka en ole harrastanut säännöllistä liikuntaa kolmeen ja puoleen vuoteen ja ikinä mitään yleisurheilua kuin kerran junnuna kokeillut, lähden pelastamaan suomalaisen yleisurheilijan mainetta. Ihan tuulesta temmattu ajatus ei nyt kuitenkaan ollut. Olenhan koko elämäni (lukuunottamatta siis viime vuosia) ollut superaktiivinen urheilija aloittaen jo päiväkoti-iässä. Naapurin urheilukentällä tahkottiin monet mailit ja olin sentään ikäluokkani kovin ratatähti pienessä Töysän kylässä. Rovaniemelle muutettuani alkoivat tiukat koulukisat, joista myös kertyi plakkariin mitali toisen perään, vaikkakin lähes poikkeuksetta hopeisina tai pronssisina. Siinä sitten tuli tajuttua, että on niitä nopeampiakin. Juoksuhan on aina ollut oma bravuurilajini. Sitten kuitenkin joukkuelajit veivät voiton. Kolmen vuoden jalkapalloilun ja vuoden mittaisen jääkiekkoilun jälkeen oli vuorossa intensiivinen viiden vuoden koripalloura. En kuitenkaan ollut mikään koripalloilun suurlupaus, koska itseluottamusta ei ollut lähellekään tarpeeksi. Olin kyllä pirun nopee laituri ja pallonriisto oli erikoistaitoni, mutta ratkaisijaksi minusta ei ollut. Olin myös ihan hirmu hintelä ja pienikokoinen, sellainen heittopussi. Lopulta kävi samalla tavalla kuin edellistenkin lajien kanssa, eli homma meni liian vakavaksi seuran tähdätessä ykkösdivariin, eikä kiinnostusta enää ollut. Todelliseen menestymiseen ei ollut tuolloin rahkeita, koska halusin vain pitää hauskaa ja nauttia liikunnasta ilman suureellisia tavoitteita. Että se palloilusta sitten ja uutta lajia etsimään.
Koriksen ohella olin harrastanut jousiammuntaa vuoden päivät ja hetken aikaa mietin sen valitsemista päätoimiseksi urheilulajiksi. Sitten näin yliopiston seinällä ilmoituksen kung-fun alkeiskurssista. Siis sellaisesta meiningistä, jota niiku näkee niiku leffoissa! Kavereitakin löytyi jo seuran listoilta. Kahden vuoden ajan treenasin kolmesta neljään kertaa viikossa apina-kung-fun messeviä tekniikoita, joista muistettavin lienee pelätty "haarakouraisu", joka tunnetusti toimii vain miespuolisia vastustajia vastaan. Instant kill. Armeijan velvoitteet kuitenkin tuhosivat hyvän harjoitusflown ja Sodankylän jägerprikaatin sotaseikkailujen jälkeen en ikinä enää pystynyt jatkamaan treenaamista kunnolla, vaikka useita kertoja aloitinkin aina uudestaan. Noista ajoista lähtien urheilullisuuteni on nojautunut pääasiassa ihan järjettömän kovavauhtiseen pyöräilyyn (eli työliikuntaan) sekä muuttoapuna olemiseen. Ihan ei penkkiurheilun puolelle ole menty, mutta liikunta on ollut tuskastuttavan epäsäännöllistä ja kuntokäyrä tasaisesti laskeva. En voi enää väittää, että kyllä sitä pärjätään inttistaminalla. Siitä ei ole mitään enää jäljellä, minkä tajusin viimeistään kesällä pelatussa, jo perinteeksi muodostuneessa Sodankylän elokuvajuhlien erikoisjalkapallo-ottelussa, jossa meikästä ei ollut enää ikiliikkujaksi. Olin siis jo alkujaankin päättänyt aloittaa uuden urheilullisen ja terveellisen elämän, mutta jäätävän huono yleisurheilukausi sinetöi lajipäätöksen. Kung-fu ei olisi ainakaan hetkeksi tulossa takaisin almanakkaan, sen sijaan hakemusta Lapin Lukolle (paikallinen yu-seura) lähdettiin naputtelemaan. Muutama keskustelu LL:n valmennuspäällikön kanssa ja paperityöt alta pois ja eiku odottelemaan mahdollisen valmentajan yhteydenottoja...ja kauan sai odottaakin, sillä vasta reilun puolentoista kuukauden jälkeen pääsin valmentajan juttusille. Aluksi päätettiin, että meikäläinen lähtee juoksulinjalle ainakin vielä tässä vaiheessa, ja myöhemmin katsottaisiin olisiko enemmän potentiaalia kenttälajeissa... tai ehkä jopa timanttisen kovassa kymmenottelussa! Mutta siinä vedenjakajana on seiväshyppy, josta minulla ei ole mitään aikaisempaa kokemusta.
Jos hetkeksi kuitenkin palattaisiin maan pinnalle, niin realiteettihan on se, että olympiataistelut ovat puhdasta uh-ah-utopiaa. Olen jo 24-vuotias, fysiologisen optimi-iän käännekohdassa, jonka jälkeen seuraa hidas ja väistämätön ruumillinen heikentyminen. Mutta hautaan on vielä pitkä matka, joten helkkari sentään, kerran vielä yritetään! Koko nuoruuteni olen saanut kuulla siitä, kuinka minusta voisi tulla pro-athlete. Ikuisuus sitten joku lääkäri totesi, että minulla on todella vahva, pitkänmatkanjuoksijan sydän. Nyt tuo väite laitetaan testiin... ja toteen! Samalla aion tehdä pitkäaikaisimman sitoutumisen koskaan sitten opiskelujen aloittamisen: laitan kaiken peliin seuraavaksi neljäksi vuodeksi, aina Rion olympialaisiin asti. One shot, sitten se on ohi. Yhtään nopeammin minun ei kannata uskoa huippukuntoani saavuttavan, mikä se nyt tulee olemaankaan. Sitten kun tämä urakka on ohi, voin palata seesteisempään kung-fu-maailmaan vaikka loppuelämäksi. On mahdollista, että potentiaalini on vain average-tasoa, mutta sitä ei tiedä ellei testaa, ja jos en edes kokeile, niin tiedän katuvani sitä hamaan loppuun asti. Mutta kuten aina, oli odotettava viimeiseen hetkeen, ennen kuin löysin sopivan driven tähän hommaan. Hullua sanoisi joku, minä nauran. Yksin en kuitenkaan pärjää, minkä takia aloitan tämän blogin (joka on myös eka blogini koskaan). Tarvin kaiken mahdollisen tuen ja tsemppauksen. Jos te haluatte, että minä pärjään...niin sitten minä pärjään! Ja vähimmäistavoitteena on rikkoa isäni vanhat juokusajat: 400 m 55 s. ja 800 m 2 min 02 s. Ei tarvi sitten enää kuulla niistä joka kertaa, kun urheilu tulee puheeksi.
Harjoitukset ovat jo alkaneet, mutta siitä enemmän seuraavassa jaksossa.
Harjoitukset ovat jo alkaneet, mutta siitä enemmän seuraavassa jaksossa.
