Näin on kristillisen ajanlaskun Herran vuonna kaksituhatta kolmattatoista elokuun yhdentenätoista päivänä sankarimme viimein käynyt tulikokeensa. Oli lauantai ja Ranuan uutuutta hohkavalla kentällä otettaisiin miehestä mittaa ensin 100 metrillä ja myöhemmin 200 metrillä. Alun alkaen tarkoituksena oli juosta vain 100 metriä, koska en uskonut että vauhtikestävyyttä riittäisi tuplamatkalle. Kyseessä oli ensimmäinen kisani ja se kyllä hieman jännitti. Tätä ennen olin vain kaksi kertaa juossut satasen "täysillä", 200 metriä en kertaakaan. Ja kaikista eniten arvelutti telineistä lähteminen, jota en juurikaan ollut harjoitellut koko 8kk treenikaudellani. Edeltävänä tiistaina harjoittelin omatoimisesti pystylähtöjä ja perjantaina Harrin ohjeistettavana telineistä lähtemistä. Lauantaina oli kuitenkin jännitystä ilmassa jo pelkästään siitä, että Harri ei tullut Ranualle katsomaan kisoja, joten en saisi enää valmennusohjeita paikan päällä. Onneksi isältäni sain neuvoja, olihan hän entinen 400m ja 800m juoksija (jonka ennätyksiä olen jahtaamassa).
Ennen satasen lähtöä kokeilin huomattavasti muita enemmän puhtaasti lähtöjä. Halusin löytää sen oikean tuntuman, oikean asennon ja tarpeeksi itseluottamusta. Lähdön haastena on olla jymähtämättä heti paikalleen, mikä on yllättävän haastavaa. On saatava askel rullaamaan lyhyenä ja nopeana asennon pysyessä vahvasti vertikaalisena. Telineet asetetaankin niin, että ponnistettaessa ei suunnata liikettä ylös, vaan puhtaasti eteenpäin. Itse löysin parhaan tavan lähteä, kun melkein tunsin liikkuvan aivan maan suuntaisesti. Tähän tosin meni hyvin monta harjoituskertaa ja esimerkiksi tiistaina en onnistunut lähtemään kuin kerran sulavasti. Aina muulloin nousin liian nopeasti pystyyn ja tuntui kuin olisin suohon jymähtänyt. Ponnistussuunnan lisäksi lähtöön vaikuttavat jalan asennot. "Valmiit"- asennossa jalkojen pitäisi olla oikeassa kulmassa niin, että telineisiin saadaan nopea voimansiirto. Jos jalat ovat liian suorana, voimaa ei synny ja ponnistus jää heppoiseksi, jos jalat ovat liian vahvassa kulmassa, kuluu liian paljon aikaa voimantuoton purkamiseen. Olisi löydettävä optimaalinen asento, jolloin tasapaino on tarpeeksi vahva, jotta telineisiin saa painetta, mutta aikaa kuluisi mahdollisimman vähän.
Nimenomaan tähän isäni antoi ohjeita. Kun noustaan "valmiit"-asentoon, noustaan hieman yli optimiasennon ja pudotetaan hiljalleen painoa telineille ikään kuin jousta virittäen optimiasentoa kohti. Kun lähtölaukaus kajahtaa, jousi vapautuu. Liian suurta liikettä ei kuitenkaan saa tehdä, koska se katsotaan varaslähdöksi. Harri oli myös maininnut, että jotkut urheilijat tekevät päinvastaisen liikkeen ja nousevat hieman alle optimin ja odottaen laukausta hiljalleen nousevat niin, että suunta on jo valmiiksi eteenpäin. Minulle kuitenkin tämä "lataaminen" oli helpommin omaksuttava tapa, joten sillä mennään ainakin nyt tällä kaudella. Eiköhän se riitä että toisen tyylin hallitsee.
Satasen kisassa oli mukana seitsemän osallistujaa, mikä tarkoitti kahta erää, sillä ratoja oli vain kuusi. Minä juoksin ensimmäisessä erässä, joka oli tilastojen perusteella heikompi. Toisin sanoen, chanssit hyvään eräsijoitukseen olivat oikein mainiot. Ylipäätäänsä asetelmat olivat hyvät ihan huipputuloksiin. Aamusateet olivat juuri ehtineet väistyä ja lämmin aurinko rentoutti niin kisailijat kuin sen pienen määrän katsojia, mitä oli paikalle saapunut. Valitettavasti omalta osaltani puolet tukijoukoistani puuttuivat, sillä vaikka perheestä olivatkin paikalla isä ja kaksi veljeä, varsinaiset superfanini, jotka esimerkiksi olivat rohkaisseet minua pitämään tätä blogia, eivät lupauksistaan huolimatta näyttäneet olevan paikalla. Samalla kun odottelin heitä saapuviksi, suoritin vajaan 45 minuutin lämmittelyn, joka isäni mukaan oli kyllä liian lyhyt ja sen lisäksi otin liian aikaisin verkkarit pois päältä. Hänen mukaansa pitäisi vasta aivan ennen lähtöä siirtyä kisakuosiin, koska muuten lihakset saattavat kylmetä, menettää rentoutensa ja altistua helpommin haavereille. Hän on varmaan oikeassa.
Noh, jännitystä toi mukaan lähdön ja verkan lisäksi kuuluttajan huomattavat vaikeudet lausua sukunimeni oikein. Etunimen jälkeen tuli aina pitkä, dramaattinen paussi ennen kuin sen hetkinen versio kuulutettiin ihmisten korville. Lopulta pikkuveljeni kävi tietämättäni sanomassa asiasta kuuluttajalle, ja olinkin hetken hyvin yllättynyt, kun sukunimi alkoikin tulla tismalleen oikein. Kuuluttajalle oli myös selvinnyt että verenperintöni juontaa Arizonaan, joten vähän ennen lähtöä minut esiteltiin "Arizonan vahvistuksena". Siinä sitten hieman paineita huippusuoritukseen. Jenkithän ovat automaattisesti hurjia pinkojia. Juoksijakollega Eemeli ehdottikin, että minun olisi pitänyt lainata hänen USA-brändättyä kisa-asua. Ei huono ehdotus. Siinä sitten monen pikkuasian tuoman jännityksen kera astuttiin telineisiin ja valmistauduttiin lähtöön.
Ekassa erässä juoksin keskimmäistä rataa, yksi juoksija molemmin puolin. Jotenkin kaikki tuntui tapahtuvan hirveän nopeasti. Vihellys lähtövalmiuteen siirtymisestä tuli juurikin ajallaan. Ei mitään harjoitteluvetoja, nyt juostaan heti. Nopea vilkaisu kertoi, että superfanini eivät olleet saapuneet paikalle. Ei voinut mitään, sillä nyt sitä mennään. "Paikoillanne". Hain hyvää asentoa, jalat oikein telineille. "Valmiit". Okei nyt ylös ja hitaasti alas... PANG! Liikkeelle! Lähtö oli todella hyvä.... kolmanteen askeleen asti. Yllättyin niin paljon sitä, että jo parin ekan askeleen aikana olin ottanut etumatkaa kahteen muuhun juoksijaan, että seuraava askeleeni meinasi tyssätä vauhtini kokonaan. Yhtä nopeasti kuitenkin sain itseni koottua ja vaikka hieman jouduin uudestaan kiihdyttämään, onnistuin pitämään muut takana. En kuitenkaan voinut karistaa sitä pelkoa, että vaikka kuinka juoksisin, joku menisi kohta ohi, kohta väsähtäisin ja häviäisin. Olinhan niin kovin tottunut siihen, että harjoituksissa olin aina perässäjuoksija. Kolmekymmentä metriä enää maaliin ja menetin jälleen rytmini miettiessäni liikaa muiden juoksua. Juoduin taas hakemaan aivan loppuun uutta potkua ja sainkin taas paremmin jalat rullaamaan. Aivan maaliviivoilla en kuitenkaan enää revittänyt pahemmin ja tulin viimeiset metrit todella rennosti.
Johtoasemassa on erittäin vaikea vaatia keholtaan kaikkea. Oli yllättävän haastavaa juosta tasaista, hyvää juoksua. Rento veto se oli onneksi, mutta se olisi voinut olla parempi. Tämän juoksun suurin haaste oli ehdottomasti psykologinen. Ensimmäinen kisa, halu voittaa itsensä ja osoittaa, etteivät kuukausien harjoittelut olleet turhia. Että olisi toivoa oikeasti pärjätä. Vaikka kisa oli lyhyt, pääni sisällä ehti tapahtua paljon. Kaikesta huolimatta tavoiteaika oli kuitenkin saavutettu. Sähköinen ajanotto pysähtyi lukemiin 11,95 s. "Paskaraja" eli 12 s oli rikki. Se jos mikä oli oikein lohdullista. Toisessa erässä kaikki tietysti juoksivat minua nopeammin, joten jäin lopulta viidenneksi tilastoissa. En kuitenkaan ollut viimeinen. Sillä on merkitystä.
- 100 metrin veto. Kuvaajana veljeni Elias. Anteeksi etten ehtinyt editoida lyhyemmäksi.
Kävelin takaisin lähtöpaikalle ja kuinka ollakaan, juuri silloin saapuivat odottamani fanit Tiia, Taru ja Iitu paikalle. He olivat nukkuneet astetta liian pitkään ja vaikka he olivat sympaattisesti lähteneet suurin piirtein suoraan sängynpohjalta autoon ja matkalle, eivät he ehtineet näkemään kisaa. Osittain tästä syystä ja osittain siksi, että keli oli niin mainio ja minulla oli todella hyvä juoksufiilis, päätin sittenkin käydä osallistumassa 200 metrin juoksuun. Se oli myös kolmikolle mieleen.
- Satasen jälkeen oli ihan helppo hymyillä.
Kaksi muuta juoksijaa jäi lopulta pois kisasta, mikä tarkoitti vain yhtä erää kolmen muun kisailijan kanssa. Aikaa palautua ja lämmitellä toiselle juoksuvedolle oli noin tunti. Jälleen kerran satasen kova veto alkoi tuntua heti pakaroissa ja reisissä, mutta jos vain saisin ne rentoutumaan pikkasen ennen kakssatasta, niin se riittäisi. Mitään huippuaikaa en ollut nyt lähtemässä hakemaan. Juoksisin rennon, hyvän juoksun, ilman turhaa puristamista. Nyt ei ollut aika reväyttää lihasta tai jotain. En myöskään uskonut oikeasti pystyväni haastamaan muut juoksijat, joten sama olisi vain juosta itselleni hyvä veto, jotta tietäisin millainen matka 200 metriä oikein on. Tytöille kuten muillekin sanoin juoksevani todennäköisesti 25-26 sekunnin väliin. Harjoituksissa olin pari kertaa juossut 27 sekunnin vetoja, joten perustin arvioni niihin. Toiseen lähtöön olikin paljon helpompi lähteä. Ei ollut paineita, mulla oli katsomossa mun rakkaat superfanini ja nyt vain keskityttäisiin juoksemiseen. Satasen henkisen taiston jälkeen luottamus itseeni oli myös paremmin kohdillaan. Jälleen kerran lähettäjän pilli soi ja me juoksijat asetuimme lähtöpaikkojemme taakse. Minä juoksisin sisärataa, joka on kaikista vaikein jyrkimmän kaarrejuoksunsa vuoksi. Se ei pelottanut.
"Paikoillanne". Ei muuta kuin asemiin. "Valmiit". Jälleen ylös ja pikkasen painetta telineisiin.... PANG! Liikkeelle! Lähtö oli nyt paljon parempi. Ei välttämättä yhtä raju, mutta sulavampi, rullaavampi. Huomasin, että oli ehkä askeleen jäljessä muita, mutta keskityin tyyliin. Sitten oli kaarre. Se osoittautui haastavaksi. Piikkareiden pito vaikeutti kääntymistä ja vauhdin ylläpitäminen tuntui voimakkaana vääntönä jaloissa. Mutta silti juoksu oli kasassa, enkä ollut itse asiassa hävinnyt lähdön jälkeen enempää vieressä juoksijalle. Satasen suoralle saavuttua päätin, että nyt ei höllätä. Naapuri oli aivan lähellä, ehkä metrin puoltoista karussa. Mitä ihmettä.... meikähän pärjää! Liekö piti näyttää tytöille, liekkö oma kilpailuvietti vei voiton, mutta nyt ei enää tyydytty hyvään juoksuun, nyt lähdettiin ajamaan muita takaa. Maksimivauhtini ei riittänyt haastamaan muita, mutta kestävyyteni riitti ja mikäli olisimme juosseet kymmenen metriä enemmän, olisin noussut kolmanneksi. Näin uskon, sillä aivan loppumetreillä jopa saavutin muita heidän askeleen hidastuessa. Matka oli kuitenkin 200m, joten neljänteen sijaan oli tyytyminen. Voittajan aika ei ollut hurja, 23,20 s ja risat, mutta silti olin aivan äimällä lyöty omasta pärjäämisestäni. Kello tikitti ja pysähtyi lukemiin 23,83 s. Hävisin kolmannen sijan alle kymmenyksellä. Kaikki muutkin jakoivat ihmetykseni, kun tulinkin maaliin kunniakkaasti alle 24 sekunnin ajalla. Alitin jopa Ranuan kentän vanhan ennätyksen, joka tuohon kisaan asti oli ollut 24,04 s. Myös tämän matkan "paskaraja" oli rikottu.
Matkan voittanut Timppa sanoikin, että mun pitäisi ehdottomasti vielä kokeilla tänä vuonna 400 metriä. Siinä kestävyys on jo valttia ja sitä multa löytyy. Myönnän, että en tiedä pystynkö juoksemaan lujempaa, mutta oli hienoa nähdä, että happi riitti loppuun asti. Kakkoselle osallistuminen osoittautui erittäin hyväksi päätökseksi. Siitä jäi kunnon himo juosta lisää kisoja. Isäni mukaan kakkonen näyttikin jo oikeasti todella hyvältä juoksulta, askel oli kevyt enkä kadottanut rentouttani. Ja siltä se myös tuntui. Enkä voi väheksyä superfanieni ilmaantumisen vaikutusta juoksumotivaatiooni. Tukijoukot auttavat aina, sillä heidän vuokseen kilpaillessa on kaikella enemmän merkitystä. Siinä missä näyttelijät, artistit ja taiteilijat tarvitsevat yleisöä, tarvitsee myös urheililja. Siksi rohkaisenkin ihmisiä siirtymään paikan päälle seuraamaan MM-kisoja pienempiäkin mittelöitä. Tyhjä katsomo ei ole voimaannuttava. Eikä katsojan tarvitse olla tuttu, riittää että hän on läsnä suorituksessa.
Ensimmäinen kisa on nyt käyty ja seuraava jo aivan nurkan takana jo huomenna perjantaina. Saa nähdä miten käy, sillä välissä tuli tehtyä viikon työreissu Helsinkiin. Nyt juostaan Rovaniemellä ja jälleen taipaileina 100 ja 200 metriä. Lapin Lukon viikkokisat alkavat Saarenkylän kentällä klo. 18, ja kannustamaan saa ellei jopa pidä tulla. Yksi asia on kuitenkin varma. Ensimmäisten kisojeni jälkeen saatuani nimeni ja aikani Tilastopajan rekisteriin, voin nyt todellakin kutsua itseäni yleisurheilijaksi. Se alkoi virallisesti juuri nyt.
