Sankarin mittasuhteet

Kävin pari päivää sitten katsomassa uuden Hugh Jackmanin tähdittämän Wolverine-elokuvan. Vaikka elokuva itsessään oli varsin kaavaan kangennut perustoimintaseikkailu, Wolverinen supersankarihahmo on edelleen yksi suosikeistani Batmanin ja Hulkin ohella. Näissä kaikissa hahmoissa on jotain hyvin traagista, jotain mikä tekee heistä voimistaan huolimatta inhimillisiä ja haavoittuvaisia. Itse olen aina samaistunut parhaiten näihin yksinäisiin ja oman itsensä kanssa kamppaileviin sankareihin, jotka kuitenkin tarpeen tullessa astuvat puolustamaan oikeutta. That's so me. 

He eivät kuitenkaan missään vaiheessa ole onnen kultapoikia Teräsmiehen tapaan. Hänestä puheen ollen kävin kesällä myös katsomassa Zack Snyderin ohjaaman Man of Steel-elokuvan, joka on siis periaatteessa mun "nimikkoelokuva" (johtuen joku aika sitten saadusta lempinimestä). Mutta voi snägäri, ei siitä jampasta kyllä hyvää leffaa oikein saa millään tehtyä. Ongelma on yksinkertaisesti siinä, että Teräsmies on aivan liian ylivoimainen ja kaikki "haasteet" ovat oikeasti hyvin keinotekoisia, koska se mikä jossain vaiheessa näyttää voittavan Teräsmiehen olisikin ollut hetkeä myöhemmin täysin turha. Muistanette sen paradoksin ensimmäisestä Teris-leffasta, jossa Teris ei ollut aluksi tarpeeksi nopea pysäyttämään kahta ydinohjusta, mutta pystyi hetkeä myöhemmin lentämään niin lujaa, että itse aika kääntyi kulkemaan takaperin. Uusimmassakin Teris-leffassa on samanlainen ongelma. Aluksi Teris on vangittuna maan kiertoradalla pyörivässä pahisten avaruusaluksessa, ja koska "aluksen ilmakehä poikkeaa Maan ilmakehästä", hän on lähes kuolemaisillaan. Paria kohtausta myöhemmin Teris lentää ulos avaruusaluksesta avaruuden halki maapallolle ilman mitään suojavarustusta, perustrikoot päällä. On se kumma, että ilmakehättömyys ei ole este, mutta vääränlainen ilmakehä meinaa viedä hengen. Niin kun että kamoon! No ei siinä, leffapökkelyydestä huolimatta aion edelleen kantaa mielikuvissani Teriksen viittaa ja olkoon John Williamsin ainoa oikea Superman- tunnari edelleen teemakappaleeni. Pitäähän sitä ainakin kuvitella olevansa täysin pysäyttämätön ja myönnetään, että Teriksellä ainakin näyttää menevän myös elämässään asiat aika hyvin. Siinäpä on tavoitetta.

Mutta yksi juttu jäi kyllä Wolviksen leffasta mielenpäälle: Hugh Jackmanin lihakset ja jäätävän kokoiset verisuonet. Jumaleitsut siinä olisi kunnon tavoite asettaa itsellenikin näin urheilumielessä. Ei tässä mitään Schwarzenegger- tason mammuttitankkiprofiilia haluta, mutta Wolvis olisi aika kova. En mie nyt sellaiseksi jäätäväksi junttapaaluksi halua, koska isompi kehonrakenne vähentää ketteryyttä ja nostaa energiankulutusta eli laskee kestävyyttä. Semmoinen Wolverine Lite- versio olisi siis aika bueno, hahaha. Siihenkin on kyllä matkaa. Edelliseen Wolvis-leffaan treenatessaan Jackman nosti penkistä hurjat 300 paunaa eli reilut 130 kiloa. Vaikka meikä teki viime viikolla oman henkilökohtaisen penkkiennätykseni nostamalla 70 kiloa, pitäisi painomäärä silti melkein tuplata. Sanotaan, ettei ehkä ihan lähitulevaisuudessa Wolvista saavuteta. Harri the koutsi sai viime jouluna 100 kg nostettua penkistä, että jos siihen joskus päästään niin se on jo aika kova. Jouluksi voisi kuitenkin asettaa penkkitavoitteen 85 kg. Toisaalta juoksussa on enemmän kuitenkin kyse jalkapowerista, mutta ei sitä ikinä tiedä, jos haluttaa kokeilla jotain heittolajiakin jossain vaiheessa. Silloin tarvitaan jo aika paljon yläkroppapoweria. 

                                                                                           - Kuntotavoite asetettu!

Tämän hetken isoin kysymys on kuitenkin se, että miten paljon ehdin ja jaksan panostaa urheiluun, kun kesä on pian ohi ja erittäin gradumainen viimeinen opintovuosi alkaa. Teatteritouhuistahan jään pois, kunnes maisterinpaperit ovat kädessä, mutta varmasti myös jotain muita vastaavia valintoja on tehtävä. Pitäisiköhän laittaa Facebook taas vaihteeksi katkolle?         

Vauhdin kaksi ääripäätä

Olin jo hieman ehtinyt pelätä, onko meikässä tarpeeksi nopeutta kehittyä hyväksi juoksijaksi. Ainakin nyt näyttää vielä ihan hyvältä. Eilen kellotin 100 metriä aikaan 11,67 s ja 60 metriä 7,23 s. Tietysti näihin on lisättävä vielä puolen sekunnin reaktioaikabonus, koska itse sain päättää milloin lähden liikenteeseen. Oikeassa startissa kello ehtii jo jonkin aikaa pyöriä, ennen kuin jalat pääsevät liikenteeseen aivojen rekisteröityä lähtölaukauksen ja antaessa good-to-go -käskyn. Alle 12 sekunnin ei siis vielä ns. sähköisellä lähdöllä päästä, mutta nuo lukemat ovat silti erittäin positiivisia. Ei paha, ja oli ihan jees päästä yrittämään vaihteeksi juosta juurikin niin kovaa kuin pääsisi. Tietysti jäi jatkuva hinku, että kyllä tästä päästään vieläkin nopeampaa. Rasitus on kuitenkin aika kova noinkin lyhyellä matkalla, enkä itse asiassa juossut kuin kaksi satasen matkaa ja muutaman lyhyemmän. Tuntuu hassulta, että noinkin lyhyet juoksumatkat voivat kuluttaa energiaa yllättävän paljon ja pistää jalat ihan kunnolla hapoille. Nyt piikkareilla juostessani etenkin takareidet ja pakarat menevät nopeasti pakettiin. Jotenkin piikkarien parempi pito vaatii enemmän tehoja nimenomaan noilta alueilta. Lenkkareilla juostessa pohkeet ovat ensimmäisenä jumiutumassa. Näillä näkymin sitä voisi uskaltautua ihan kisailemaankin kohta. Elokuussa olisi 3. päivä Kemissä ja 11. päivä Ranualla pinkaisut, mutta Kemiin tuskin ehdin. Sen sijaan Ranuan reissun olen jo kalenteriin merkannut. Jännää asettua viivalle ihan tosimeiningeissä. Lähtöjä olisi kuitenkin ennen sitä vielä harjoiteltava, sillä niissä olen aina antanut eniten tasoitusta treeneissäkin. Jotenkin hitaasti käynnistyy tää mun moottori ja jahka kiihtyvyyttä saadaan heti alkuun enemmän, niin taas ollaan kymmenyksiä nopeampia.

Noh, sitä mentiin siis ihan hyvää vauhtia tuossa. Toissa päivänä sitten kokeilin ekaa kertaa palauttavana treeninä vesijuoksua ja siinä onkin aivan eri meininki. Vesi antaa sen verran vastustusta, että eteneminen oli tuskastuttavan hidasta. Hitaampaa kuin hiihtäminen armeijassa. Treeninä vesijuoksu on varmasti mainio, koska kyllä siinä heilumista riitti. Palauttavaa siitä tekee juoksemista jäljittelevä liikerata, joka ei kuitenkaan vastuksen takia rasita samalla tavalla kuin juokseminen. Meno on pehmeämpää. Mutta ei, että ei se vaan tämmöiselle semi-adhd:lle iske. Kuulemma vesijuoksua voisi kerralla ihan hyvin jatkaa puoli tuntia tai enemmän, mutta meikällä ei kyllä kärsivällisyys riittäisi. Päätinkin itse vetää loppureenin ihan perinteisesti uimalla, koska alko tympäsemään. Sen lisäksi vesijuoksussa ympärille asetettava kelluke alkoi hiertää ikävästi. Toisaalta pitäisi myös uimatekniikkaa yrittää kehittää kun vain mahdollista. Uiminen myös parantaisi hapenottokykyä, koska keuhkot on siinä rasituksessa. Ei siinä, tulipahan nyt kokeiltua taas jotain uutta ja ehkä vesijuoksun voisi mieltää myös kärsivällisyysharjoitteeksi. Sitä siinä eniten kuitenkin koetellaan. Jatketaan tästä sitten elokuussa, meikä nimittäin lähden vielä yhdelle lomareissulle näin heinäkuun päätteeksi.

Pienimuotoinen ikäkriisi

Kävin tänään juoksemassa vauhtiharjoituksen keskuskentällä. 200 metriä taittui 28, 30, 29 ja 30 sekuntiin 1 minuutin palautusajoilla. Ihan hyvä treeni siis. Samaan aikaan kentällä juoksi 42-vuotias mies cooperin testiä, jonka veto loppui juuri, kun olin aloittamassa loppuverryttelyä. Juteltiin siinä sitten jonkin aikaa vaihdellen hyviä treenivinkkejä ym. Tämä kaveri oli koko kesän ajan juossut kerran viikossa cooperin lisäten aina seuraavalla vedolla 100 metriä tavoitteeseen. Hän aloitti 2000 metristä ja oli kuulemma aivan rikki silloin. Kesätreeni oli kuitenkin hemmolla sujunut sen verran hyvin, että tämän päiväinen juoksu päättyi suunnitellusti 2700 metrin viivalle. Ensi viikolla tähtäimessä olisi jälleen 100 metriä pidempi matka. Kaveri oli ihan normityyppi, hieman tynnyrimäinen, ei mikään superkarpaasi. Siinä suhteessa testin tulos oli yllättävän hyvä. Vuosikymmeniä aikaisemmin hän oli tarinan perusteella päässyt reilusti yli 3000 m ja mikäli vain polvet kestävät, olisi se myös kesän tavoite.

Pienen pyöreän miehen kestävyysurakka ei kuitenkaan tuntunut kaverille olevan yhtä suuri ihmetyksen aihe kuin meikäläisen pikajuoksuharrastus. Kun kerroin että olin nyt 25-vuotiaana aloittelemassa juoksemista, niin silmät pyöreinä kaveri totesi, että miehän olen niin vanha ja nuorethan siellä menee menojaan. Kun sanoin, että tavoite olisi kilpailla ens kesänä, niin tyyppi totesi, että kait mie siis tarkoitan vaan jotain maakuntasarjoja. Voin sanoa, että pienimuotoinen ikäkriisi oli lähellä. Tyyppi oli ihan tosissaan sitä mieltä, että 18-vuotiaat ovat yleisurheilun kuningasikäluokka ja sen jälkeen se on vaan alamäkeä. Meinasin sanoa, että jos sie juokset täällä yhden kesän treenauksella koko ajan parempia cooperin tuloksia, niin mikä estää meikää saavuttamasta junnujen nopeuksia. Mutta tosiasiahan on, että tällä hetkellä 10 kuukauden enemmän tai vähemmän säännöllisen harjoittelun jälkeen olen kyllä monta sekuntia muita perässä. Mutta tavoite onkin saavuttaa heidät ensi kesänä.

Sen verran tuli kuitenkin motivaatiota todistaa hemmolle, että aion tosissani yrittää päästä muiden kisailijoiden tasolle "ikätasoituksesta" huolimatta, että aloitan tänään extrana oman harjoitteen. Aion tehdä 100 punnerrusta ja 100 keskivartaloliikettä joka päivä. Kuukausittain nostan tuota määrää aina 50 toistolla. Näin ollen ensi kesänä pitäisi mennä puolen tuhatta toistoa päivässä. Painotus on sanalla päivässä, eli kerralla ei ole ainakaan näin aluksi tarkoitus tahkoa noita tuloksia. Etenkin, kun tässä on muut harjoitukset tietysti ohessa suoritettavana. Joka tapauksessa, nyt laitetaan taas vähän enemmän tekemisen meininkiä tähän hommaan. Prkl tässä mitään liian vanhoja olla! Lukestakin tuli jedi, vaikka Yodan mukaan se oli liian vanha.

Oudoimmat kengät eva

No nyt on mennyt piikkarineitsyys ja juostu ekat treenit niillä kunnon juoksumonoilla eli siis tota piikkareilla. Kuten ehdinkin jo edellisessä tekstissä mainita, pikajuoksupiikkareissa askellus painottuu ainoastaan päkiöille. Päkiän ollessa tasaisesti maata vasten, nousee kantapää about 6 senttiä ilmaan. Vertaus "korkkari ilman korkoa" on aika osuva. Päkiän kohdalla onkin kengän ainoa vaimennus sekä tukevampi pohja, josta löytyy tietty piikit. Loppujalan ympärillä on vain hyvin ohut muovikuori ja jalkine painaakin ehkä kahden sokeripalan verran. Ei tarvi paljon pelätä että hiostaisi. Kenkä on myös hyvin istuva, joten sukan pitää olla todella ohutta tai sitten juoksee ilman sukkia.

Ensimmäiset askeleet olivat kyllä aika epämääräiset ja taisinkin miettiä ääneen että "sci-fimmät kengät ikinä". Oli vaikea päättää astunko kantapää maassa ja päkiät ilmassa vai pelkästään päkiöillä eteenpäin. Lopulta ensimmäinen vaihtoehto osoittautui helpommaksi. Ekat juoksuaskeleetkin tuntuivat oudoilta, mutta huomasi kyllä heti, että pitoa on huimasti enemmän kuin lenkkareilla. Jännää oli kuitenkin se, että jo parin kunnon juoksuvedon jälkeen ei enää oikeastaan huomannut mitään ihmeellisempää juoksun aikana ja koko harjoituksen jälkeen jalat olivat aika hyvin tottuneet outoihin kenkiin. Käveleminen on kyllä edelleen aika hanurista, mutta juoksemiseenhan nämä on tarkoitettukin. Että nyt aletaan sitten lähestyä sitä poimunopeutta.

                                                 
                                     



















                                                -Eka piikkariveto alkamassa. Jännittävää.-


Nyt saatiin myös harvinaista videomateriaalia, joten olkaa hyvä, tässä tämän hetkinen tyylinäyte.

Ihan hyvin meni ottaen huomioon, että edellisestä pikajuoksuvedosta oli kulunut yli kuukausi. Tarkoituksena oli juosta rento 60m 85% maksimivauhdista. Ajaksi tuli ihan ok 7,6 s, mutta siitäkin pitäisi saada vielä sekka pois jos haluais kilpailla tosissaan. Ehkä tärkeintä oli, että koutsin mukaan meno näyttikin jo enemmän juoksemiselta kun oli piikkarit käytössä. Jalat yksinkertaisesti toimi paremmin kuin keväällä lenkkareilla. Kädet heiluu vähän liikaa edelleen, eli niiden pitäis pysyä kropan etupuolella. Nyt ne vielä vähän karkaa taakse. Mutta seuraavaksi pitäis saada vaan lisää voimaa ja lisää notkeutta. Mutta enköhän pääse alle sen kesän 100 metrin tavoitteen, joka oli 12,5 s. Ja positiivisinta oli, ettei oikeastaan sääressä tuntunut kipua. Pääsee senkin pelon yli. Hyvä tästä tulee, kun pääsee kuntoa parantaa.

Wtf? Eih, pitää ostaa lisää maitorahkaa!

One Shot MK2

Kesä on nyt puolessa välissä, mutta treenaten en ole siitä päässyt nauttimaan. Toukokuussa ilmaantunut penikkatauti on pitänyt poissa juoksemasta kovilla alustoilla ja vasta nyt olen uskaltanut aloittaa normaalin harjoittelun. Sodankylän jälkeen olen tehnyt enimmäkseen ajoittaisia voimaharjoitteluja ja 5-7km juoksulenkkejä. Vamma ei ole vain fyysinen, vaan myös psykologinen. On vaikea lähteä juoksemaan, vaikka jalassa ei mitään tuntuisikaan, sillä aivoissa lähtee heti varoituskellot soimaan, että nyt kuitenkin menee jalat kipeiksi. Silti minusta tuntuu, että kokonaan harjoittelematta oleminen on vielä huonompi vaihtoehto. Jalat vaan menee uudestaan huonoon kuntoon, jos en vahvista niitä. Niinpä pyrin siihen, että treenaan sopivasti ilman että lyön yli. Kyse on kuitenkin siitä, että jalkapohjan lihakset eivät ole tarpeeksi kontrolloivia, ja jalka kääntyy juostessa väärin aiheuttaen ylimääräistä stressiä pohkeeseen. Joten kun askellus saadaan kondikseen, pitäisi myös penikkatauti kadota. Harmi sinänsä, koska kuten koutsikin sanoi, olin ihan hyvin muiden poikien vauhdissa kevään treeneissä. Nyt sitten pitää ottaa vaan pojat kiinni. Tosin muistetaan nyt kuitenkin, että vielä 10 kk sitten olin sohvaperunana katsomassa olympiakisoja. Ei rasiteta tätä kroppaa nyt ihan vielä äärirajoille. Toisaalta olisi ihan hauska vetää vielä loppukesäksi muutama kilpastartti ja katsoa mikä on todellinen kunto.

Vammasta huolimatta urheilijamme on saanut päivityksen! Hyvät naiset ja herrat, One Shot Mk 2!

Nyt ei voi enää valittaa varusteista! Juoksukenkiäkin omistetaan nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin, joten siis esittelyssä ns. Hi-Maneuver Modules. Nimet tulevat niistä nopeuksista, joihin kyseisellä kengällä todennäköisesti pääsen. ;)

Piikkareita en ole vielä testannut ja se päivä tulee huomenna. Periaattessa kyse on äärimmäisen kevyestä ja tiukasti istuvasta kengästä painon pysyessä pelkästään päkiöillä. Kuvittele, että kulkisit korkkareilla, joissa ei ole korkoa. Meno on kuitenkin äärimmäisen rullaava, tosin yli 800 metrin juoksuihin tämä kenkä ei kelpaa, koska se rasittaa pohkeita liikaa. Pitkille matkoille on oma piikkarinsa, joka ei painotu yhtä vahvasti päkiöille. Tulevaisuus menee kiinnostavaksi, koska aiemmin olen treenannut normilenkkareilla samoissa vauhdeissa kuin muut piikkareilla. Mitenhän käy kun askellus suuntautuu voimakkaammin eteenpäin ja pito paranee huomattavasti?

Stay tuned.

PS. Anteeksi tämä nörtteily.