Moonlight runner

On mahtavaa, kun ei tarvitse enää kirkkaina kevättalviöinä pusertaa kireässä pakkasessa bootsia toisen eteen. Kevät tulee ja sen huomaa, kun pilvetön taivas ei enää povaa paukkupakkasia. Nytkin kävin nauttimassa (lähes) täydenkuun kellanhohtoisessa valossa lyhyen viiden kilometrin pyrähdyksen Harjulammen ympäri (ulkopaikkakuntalaisille: pieni keskustan tuntumassa sijaitseva vesistö, joka rajoittuu nelostien ja kemijoen väliin. Rannalta löytyy myös yliopisto). Pakkasta on vain pari astetta, joten kevyt varustus riittää hyvin lämpimänä pysymiseen ilman, että hikeä puskee ekan satasen jälkeen. Vaikka mitään superkunnonkehitystä noin lyhyestä lenkistä tuskin irtoaakaan, niin näin iltakymmenen jälkeen reitti on mukava pikkuiselle happihyppelylle. Öisin on muutenkin mukavampi juosta, kun ei ole liikennettä häiritsemässä. Saa keskittyä musaan ja juoksemiseen ihan rauhassa. Jostain syystä öisin ilma tuntuu myös raikkaammalta ja meno siitä syystä helpommalta. Tosin pikkaisen juoksua kirpaisi jostain päin jokea nouseva jäätävä usva, jonka kohdalla yllättäen tuntui kuin lämpö imeytyisi suoraan kehosta pois. Yh, missä lie siellä ollut jokin pieni suvanto? Toinen ylläri oli heti matkan alussa nelostien ylle leijallut kevyt savupilvi. Piti ihan poiketa normireitiltä ja seurata savua ihan vain varmiistaakseni, ettei nyt jossain varastorakennuksessa loimuaisi liekkejä. No pari korttelia, kun savuvanaa olin seurannut, niin lähteeksi onneksi ilmentyi ihan rintamamiestalo, jossa ilmeisesti oltiin joko saunaa lämmittämässä tai vain takkatulen ääressä rauhoittumassa. Ikkunan taakse en viitsinyt lähteä pomppimaan. Oisivat vielä soittaneet poliisit, että joku mustiin pukeutunut hiippari kurkkii sisään. Siinä yritä selittää että "tarkistin vain, ettei siellä nyt ole joku syttynyt tuleen." No, yllättävää oli kuitenkin se kuinka paljon utua tuokin talo piipustaan ulos puski ja kuinka tuuli sitä pitkin teitä kierrätti.

Juoksu ei kuitenkaan ollut yhtä miellyttävää kuin toivoin, sillä päätin kokeilla tänään ns. varalenkkareitani. Viime aikoina vaihteleva välikeli on tehnyt teistä liukkaita ja ajattelin laittaa toiset kengät testiin, josko pito olisi parempi. Siitä testistä kengät suoriutuivat about yhtä hyvin kuin vanhatkin, mutta kyllä olivat jalat kipeät päästessäni viimein kotiin. Siinä taas huomasi, kuinka tärkeää on olla oikeanlaiset läpsyttimet jalassa. Jalkapohjat, jalkapöytä, nilkka ja pohkeet tuntuivat jatkuvasti huutavan, että "vapauta meidät näistä kahleista!" Parin kilsan jälkeen jalat hieman tottuivat (tai turtuivat) uusiin menopeleihin, mutta kyllä silti koko matkan kotiin asti sai huulta purra. Kotona sitten salamana kengät jaloista pois ja venyttelemään. Huomenna olisi tarkoitus taas treenata ihan kunnolla, joten en toivoisi tämän pikkulenkin jotenkin saattavan jalkani niin kipeiksi, että pitäis välipäiviä taas pitää. Niitä kun tulee töiden ja muiden ohella ihan tarpeeksi. Itse asiassa lauantaina matkaan koko hiihtoloman ajaksi töihin Tampereelle, jossa treenaaminen tulee jäämään takuuvarmasti vähäiselle määrälle. Uimahalliin ei kyllä töistä ole pitkä matka, joten siellä saatanpa käydä. Mutta mitä tänään opittiin: kunnon kengät on must!

Sitten on vielä aika esitellä treenimusa Vol 2:

Karpaasi

Oli kaunis talvipäivä. Istuin lounaalla virastotalon ruokalassa kahden kaverin kanssa ja päivittelin kuinka jälleen oli hieno aurinkoinen ulkoilupäivä menossa sivu suun. Kelin houkuttelevuutta lisäsi suhteellisen mieto pakkanen, vain -10 C kirkkaan poutaisesta taivaasta huolimatta. Tähän asti aurinko on aina tarkoittanut myös lähemmäs -20- -30 C hyytäviä pakkasia, mutta nyt oli jo havaittavissa kevään merkkejä. Kylmä oli toki edelleen, mutta sillä tavalla mukavasti. Juuri siten, että veri veti pihalle. Laskiaisriehat olivat jääneet väliin, eikä lumesta oltu ehditty nauttia juuri ollenkaan. Tietysti Amerikan matkasta oli kulunut vasta...oho, jo kuukausi, että noh...ei selitetä sillä mitään.

Vaikka hiihtämisestä pidän, suksiin en ollut myöskään koskenut koko talvena. Edellisestä hiihtoreissustanikin on jo varmaan kulunut jo se vuosi. On tullut hieman laiminlyötyä tuota harrastusta, vaikka juuri viime talvena sain ihka pränikät hikilaudat alle. Joten laitoin muutaman "en pääse"-viestin maailmalle ja poljin porukoiden luo hiihtostadionin kupeeseen. Oli aika verestää lihasmuistia suksin ja sauvoin etenemisestä. Oikeastaan kunnon hiihtotalvi oli viimeksi kolme vuotta sitten. 2010 osallistuin ensimmäisen (ja toistaiseksi ainoan) kerran Napapiiri hiihdon 40 km kisaan ja sitä varten oli jo vähän harjoiteltavakin. Tosin silloinkin mentiin vielä "inttistaminalla" pääosin ja liekö hiihdin vain 200 km yhteensä koko talvena. Aika harvassa olivat treenihetket. Nyt oli kiinnostava kokeilla suksimista, koska näin juoksemisen ansiosta saattaisi kestävyyttä ollakin varsin hyvin. Tietysti aikaa kului ensin kamppeitten keräämiseen. Monot oli ties missä laatikossa, muut vermeet ihan toisaalla. Hanskat ja lakki taas iän ikuinen ongelma tällaiselle satunnaishiihtäjälle. Lopulta saatiin isäukon avuin kasattua jonkin näköinen urheiluasustekokonaisuus ja meikäpoika oli valmis ladunvaltaukseen.

Ilta oli jo pitkällä, kun hölkkäsin lämpimikseni hiihtostadionille. Muita monomaakareita ei juuri mailla näkynyt, joten tiedossa oli varsin leppoisat oltavat. Sukset jalkaan, sauvat käteen (voi vitsit näitä nykysauvojen remmejä, ihan sci-fiä melkein) ja menoksi. Voitelu oli kohdillaan ja suksi luisti varsin hyvin. Alku oli kyllä aika hapuileva ja tasapainoa sai hakea tekniikan kustannuksella. Hidas oli vauhti ja matka stadionilta ylös Ounasvaaraa Urheiluopistolle kesti reilut 15 minuuttia. Matkaa lienee ollut sellainen kolmisen kilometriä. Luistelutyylillä mentiin, enkä olekaan perinteistä suorittanut sitten pariin vuoteen. Vartin hiihtämisen jälkeen oli jo vähän luovuttamisen fiilistä ilmassa, sillä eteneminen ei luonnistunut yhtä sulavasti kuin olisin toivonut. Pitkä tauko latujen ulkopuolella oli huomattavissa. Päätin kuitenkin itsepintaisesti että ihan turhaa olisi kääntyä tässä vaiheessa takaisin. Kerran on keliä ja aikaa, niin nyt ainakin sen perinteisen Oukun kympin kävisin heittämässä. Kuinka ollakaan pikku hiljaa matka alkoi taittua sujuvammin. Ehkä hermosto pääsi homman jujusta kiinni tai sitten ladun tason parani, mutta vauhtia tuli mukavasti lisää. Meno tuntui jo "vanhoilta hyviltä ajoilta". Meikähän oli pikkuskidinä varsinainen karpaasi. Ala-asteella saatoin käydä heittää 5-10 km lenkkejä joka päivä. Eipä silloin kyllä ollut muutakaan tekemistä. Nyt on ties mitä pään menoksi.

Varsinainen kuntotesti itselleni on perinteisesti Isorakan puolen kilometrin nousu. Jos sen pystyn tekemään wassberg-tyylillä (eli sauvaniskut joka potkulla) ilman kuokkimista, homman voisi sanoa olevan aika hyvällä mallilla. Yllättäen mäki ei jyrkimmissäkään kohdissa osoittautunut ylivoimaiseksi ja testi suoritettiin onnistuneesti. Tästä intoutuneena päätin että mitä turhia, nyt heitetään 20 km lenkki! Joten kun risteys kympin reitille tuli vastaan, ohitin sen lentäen (eli alamäkeen). Auringonlasku oli ehkä komein pitkään aikaan, joten halusin nauttia siitäkin täysin siemauksin. Liekö milloin viimeksi olen hiihtänyt yhtä kauniissa säässä. Pian kuitenkin hymyni hyytyi. Auringon laskiessa horisontin taa ja ladunkin kääntyessä vaaran pohjoispuolelle, kylmä tuuli ja kiristyvä pakkanen puskivat sisään. Tilannetta pahensi se, että ensimmäinen kymppi oli jo saanut minut hikoilemaan, ja kuten tiedämme, kosteus johdattaa lämpöä tehokkaasti. Kymmenen kilometriä oli nyt jäljellä hiihtoa ja yhtäkkiä ilo oli kokonaan poissa. Sen sijaan pelko jäätymisestä alkoi vaivata ja aloin hiihtämään juuri niin kovaa kuin uskalsin. Oli pakko saada koko kroppa liikkeeseen, jotta lihakset pysyisivät lämpiminä. Viimeinen asia minkä halusin tapahtuvan olisi, että liike loppuisi, sillä nyt olin keskellä-ei-mitään. Tänne jos jämähdän, niin huonosti käy. Vauhti kasvoi ja hengityskin kävi raskaaksi. Ei aikakaan ja naamakarvoitus oli täysin valkoinen kuurasta. Turhan hitaasti matka tuntui taittuivan ja pian oli uusi ongelma edessä: Koskenkylän reitillä ei ollut lainkaan valaistusta. Aurinko oli jo kauan sitten laskenut ja alkoi kilpajuoksu yhä hiipuvan valonkajon kanssa siitä, ehtisinkö takaisin stadionille ennen kuin tulisi oikeasti pimeä. Kun kuusi kilometriä oli jäljellä, näin jo stadionin valot kaukaisuudessa. Muistin myös, että puhelinhan oli jäänyt kotiin, joten en voisi edes soittaa kyytiä, jos kunto nyt pettäisi. Itsepäisesti jatkoin kovaa tahdinpitoa ja painoin eteenpäin peläten että minä hetkenä tahansa etenkin reidet vain sanoutuisivat irti. Adrenaliisissa on kuulkaa voimaa.

Iskä oli lähtiessäni valmistanut sisäfilettä illalliseksi. Tuosta mielikuvasta sain vielä vähän lisää ponttaa potkuun. Hiljalleen stadionin valot lähestyivät ja pahin pelko oli jo ohitse. Kun lopulta sivakoin kohti valaistua hiihtoreittiä, liekö helpotuksen tunne lopulta antaneen myötä jalkojeni väsymykselle. Reilu kilometri oli enää jäljellä, mutta yhtäkkiä taival kävi kovin raskaaksi. Toisaalta nyt pystyi kanavoimaan energiaa paniikin sijaan voitontunteesta ja viimeinenkin nousu kivuttiin hymyssä suin. Kohta pääsisi kuumaan suihkuun ja syömään herkkupihviä. Aikamoinen reissu tuli tästäkin ja voin sanoa, että ehkä ensi kerralla voisi vähän ajatustakin laittaa peliin. Se tästä puuttuisi, että olisin jääpuikkona jossain suon varressa kohmettunut. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin ja nyt voin siirtää katseet jälleen kohti Napapiiri hiihtoa. 40 km olisi taivallettava alle kolmeen tuntiin ja sijoitus 100 paremmalle puolelle. 2010 olin 107. ajalla 3h 5min. Silloin jäätiin harmittavan lähelle tavoitetta. Juoksemisen myötä on kuitenkin toivonkipinä syttynyt. Tänä vuonna tehdään uudet pohjat. Ja kotonahan oli se maukas palkinto odottamassa. Tällä kertaa ihan ansaittu.

Tuhlaajapojan paluu

Olemma palanneet takaisin lomalta. Hyvä loma olikin, mikä tietysti tarkoittaa hyvin vähää liikkumista. Kuten ne, jotka ovat tätä blogia upeasti jaksaneet seurata, oli syksyn stressinkuormitus tällaiselle monitoimijalle jo liian kovaa ja oman ihmiskehon ja -mielen rajat vastassa. Loma tuli juuri oikeaan saumaan... en edes halua tietää miten olisi käynyt, jos syksyn uurastus olisi jatkunut samanlaisena pitkäänkin. Tämä tietäkää te muutkin, että lomailulla ja etenkin kunnon maisemanvaihdoksella on merkitystä. Itse jätin pois mielestäni kaikki turhat pohdinnat koulusta tai töistä. Enkä juurikaan mitään urheiluohjelmaakaan yksinkertaisesti jaksanut edes seurata. Jäipä bloginkin päivittäminen pois. Työnsin kaikki velvoitteet odottamaan paluutani ja voin sanoa, että se yksinkertainen elämä jota jenkeissä vietin, oli aivan mahtavaa. Juurikaan mitään ei tarvinnut suunnitella etukäteen vaan ohjelma syntyi sitä mukaan kuin päivä eteni. Ihaninta oli ehdottomasti mahdollisuus nukkua juuri miten halusi. 10h joka yö oli silkkaa nannaa. Toisin sanoen, laiskuus iski täydellä teholla ja minä otin sen avosylin vastaan.

Nyt sitten on tuhlailun aika ohi ja arki hiljalleen täyttämässä kalenteria. Eikä se ole huono asia, sillä ihminen jaksaa olla laiskana vain rajatun ajan. Itsellänikin alkoi jo pieni motivaattorimoottori pörrätä viimeisinä reissupäivinä ja ihan hyvillä mielin odottelin pääsyä takaisin koto-Suomeen. 10 000 km matkustusreissulla on kuitenkin hintansa. Matkan jälkeisten päivieni isoin hidaste on edelleen jatkuva jet lag, vaikka tässä on kohta kaksi viikkoa Suomen maaperää tallailtu. Heti alkaneet työt ja hetken aikaa vanhempien luona asuminen (joiden päivärytmi ei todellakaan vastannut omaani matkan jäljiltä) varmistivat, että sisäinen kello heitti häränpyllyä ja joka yö nukuttiin ehkä 4-6 tuntia, jos sitäkään. Onneksi nukun jo paremmin, mutta kunnon rytmin tasaantumista odotellaan edelleen.

Eilen alkoi viimein treenaaminen ja kahden kuukauden hyvin epäsäännöllisen kuntoilun seuraukset näkyivät välittömästi. Jalat painoivat kuin betoni ja happi meinasi viimeisissä juoksuvedoissa kadota tyystin. Hieman tuloksiin vaikutti myös se, että olin jo valmis nukkumaan siinä vaiheessa kun treenit alkoivat ja haukotellen sitä edettiin harjoitteesta toiseen. Koita siinä sitten saada kropasta mitään irti. Silti liikunnan vähäisyys lomaillessa lienee kuitenkin se oleellisin tekijä tässä ja Harrin mukaan meneekin ehkä pari viikkoa ennen kuin palaudun sille tasolle, millä joulukuussa olin. Mutta en kyllä vaihtaisi tuota laiskanoloa mihinkään, vaikka se nyt tarkoittaakin, että lähtökuopasta ponnistetaan jälleen... tai no ainakin kuopan reunalta. Hermot on oltava kunnossa urheilijallakin, sillä jos pää ei kestä, ei kestä kroppakaan. Joka tapauksessa, olen palannut takaisin ja valmiina ryöpytykseen. Nyt uusin kujein kevättä kohti! Tally-ho!

PS. Jos treenikärpänen iski vuodenvaihteessa, niin suosittelen seuraamaan ystäväni Annen ja hänen kollegansa Elinan uutta treeniblogia. Kyllä näiden misujen tahdissa kelpaa kaloreita poltella ja ruokareseptitkin näyttävät mitä makoisimmilta.
-->  http://nyreenataan.blogspot.fi/