Ranuan sisuhuipentuma, The Tulikoe

Näin on kristillisen ajanlaskun Herran vuonna kaksituhatta kolmattatoista elokuun yhdentenätoista päivänä sankarimme viimein käynyt tulikokeensa. Oli lauantai ja Ranuan uutuutta hohkavalla kentällä otettaisiin miehestä mittaa ensin 100 metrillä ja myöhemmin 200 metrillä. Alun alkaen tarkoituksena oli juosta vain 100 metriä, koska en uskonut että vauhtikestävyyttä riittäisi tuplamatkalle. Kyseessä oli  ensimmäinen kisani ja se kyllä hieman jännitti. Tätä ennen olin vain kaksi kertaa juossut satasen "täysillä", 200 metriä en kertaakaan. Ja kaikista eniten arvelutti telineistä lähteminen, jota en juurikaan ollut harjoitellut koko 8kk treenikaudellani. Edeltävänä tiistaina harjoittelin omatoimisesti pystylähtöjä ja perjantaina Harrin ohjeistettavana telineistä lähtemistä. Lauantaina oli kuitenkin jännitystä ilmassa jo pelkästään siitä, että Harri ei tullut Ranualle katsomaan kisoja, joten en saisi enää valmennusohjeita paikan päällä. Onneksi isältäni sain neuvoja, olihan hän entinen 400m ja 800m juoksija (jonka ennätyksiä olen jahtaamassa).

Ennen satasen lähtöä kokeilin huomattavasti muita enemmän puhtaasti lähtöjä. Halusin löytää sen oikean tuntuman, oikean asennon ja tarpeeksi itseluottamusta. Lähdön haastena on olla jymähtämättä heti paikalleen, mikä on yllättävän haastavaa. On saatava askel rullaamaan lyhyenä ja nopeana asennon pysyessä vahvasti vertikaalisena. Telineet asetetaankin niin, että ponnistettaessa ei suunnata liikettä ylös, vaan puhtaasti eteenpäin. Itse löysin parhaan tavan lähteä, kun melkein tunsin liikkuvan aivan maan suuntaisesti. Tähän tosin meni hyvin monta harjoituskertaa ja esimerkiksi tiistaina en onnistunut lähtemään kuin kerran sulavasti. Aina muulloin nousin liian nopeasti pystyyn ja tuntui kuin olisin suohon jymähtänyt. Ponnistussuunnan lisäksi lähtöön vaikuttavat jalan asennot. "Valmiit"- asennossa jalkojen pitäisi olla oikeassa kulmassa niin, että telineisiin saadaan nopea voimansiirto. Jos jalat ovat liian suorana, voimaa ei synny ja ponnistus jää heppoiseksi, jos jalat ovat liian vahvassa kulmassa, kuluu liian paljon aikaa voimantuoton purkamiseen. Olisi löydettävä optimaalinen asento, jolloin tasapaino on tarpeeksi vahva, jotta telineisiin saa painetta, mutta aikaa kuluisi mahdollisimman vähän.

Nimenomaan tähän isäni antoi ohjeita. Kun noustaan "valmiit"-asentoon, noustaan hieman yli optimiasennon ja pudotetaan hiljalleen painoa telineille ikään kuin jousta virittäen optimiasentoa kohti. Kun lähtölaukaus kajahtaa, jousi vapautuu. Liian suurta liikettä ei kuitenkaan saa tehdä, koska se katsotaan varaslähdöksi. Harri oli myös maininnut, että jotkut urheilijat tekevät päinvastaisen liikkeen ja nousevat hieman alle optimin ja odottaen laukausta hiljalleen nousevat niin, että suunta on jo valmiiksi eteenpäin. Minulle kuitenkin tämä "lataaminen" oli helpommin omaksuttava tapa, joten sillä mennään ainakin nyt tällä kaudella. Eiköhän se riitä että toisen tyylin hallitsee.

Satasen kisassa oli mukana seitsemän osallistujaa, mikä tarkoitti kahta erää, sillä ratoja oli vain kuusi. Minä juoksin ensimmäisessä erässä, joka oli tilastojen perusteella heikompi. Toisin sanoen, chanssit hyvään eräsijoitukseen olivat oikein mainiot. Ylipäätäänsä asetelmat olivat hyvät ihan huipputuloksiin. Aamusateet olivat juuri ehtineet väistyä ja lämmin aurinko rentoutti niin kisailijat kuin sen pienen määrän katsojia, mitä oli paikalle saapunut. Valitettavasti omalta osaltani puolet tukijoukoistani puuttuivat, sillä vaikka perheestä olivatkin paikalla isä ja kaksi veljeä, varsinaiset superfanini, jotka esimerkiksi olivat rohkaisseet minua pitämään tätä blogia, eivät lupauksistaan huolimatta näyttäneet olevan paikalla. Samalla kun odottelin heitä saapuviksi, suoritin vajaan 45 minuutin lämmittelyn, joka isäni mukaan oli kyllä liian lyhyt ja sen lisäksi otin liian aikaisin verkkarit pois päältä. Hänen mukaansa pitäisi vasta aivan ennen lähtöä siirtyä kisakuosiin, koska muuten lihakset saattavat kylmetä, menettää rentoutensa ja altistua helpommin haavereille. Hän on varmaan oikeassa.

Noh, jännitystä toi mukaan lähdön ja verkan lisäksi kuuluttajan huomattavat vaikeudet lausua sukunimeni oikein. Etunimen jälkeen tuli aina pitkä, dramaattinen paussi ennen kuin sen hetkinen versio kuulutettiin ihmisten korville. Lopulta pikkuveljeni kävi tietämättäni sanomassa asiasta kuuluttajalle, ja olinkin hetken hyvin yllättynyt, kun sukunimi alkoikin tulla tismalleen oikein. Kuuluttajalle oli myös selvinnyt että verenperintöni juontaa Arizonaan, joten vähän ennen lähtöä minut esiteltiin "Arizonan vahvistuksena". Siinä sitten hieman paineita huippusuoritukseen. Jenkithän ovat automaattisesti hurjia pinkojia. Juoksijakollega Eemeli ehdottikin, että minun olisi pitänyt lainata hänen USA-brändättyä kisa-asua. Ei huono ehdotus. Siinä sitten monen pikkuasian tuoman jännityksen kera astuttiin telineisiin ja valmistauduttiin lähtöön.

Ekassa erässä juoksin keskimmäistä rataa, yksi juoksija molemmin puolin. Jotenkin kaikki tuntui tapahtuvan hirveän nopeasti. Vihellys lähtövalmiuteen siirtymisestä tuli juurikin ajallaan. Ei mitään harjoitteluvetoja, nyt juostaan heti. Nopea vilkaisu kertoi, että superfanini eivät olleet saapuneet paikalle. Ei voinut mitään, sillä nyt sitä mennään. "Paikoillanne". Hain hyvää asentoa, jalat oikein telineille. "Valmiit". Okei nyt ylös ja hitaasti alas... PANG! Liikkeelle! Lähtö oli todella hyvä.... kolmanteen askeleen asti. Yllättyin niin paljon sitä, että jo parin ekan askeleen aikana olin ottanut etumatkaa kahteen muuhun juoksijaan, että seuraava askeleeni meinasi tyssätä vauhtini kokonaan. Yhtä nopeasti kuitenkin sain itseni koottua ja vaikka hieman jouduin uudestaan kiihdyttämään, onnistuin pitämään muut takana. En kuitenkaan voinut karistaa sitä pelkoa, että vaikka kuinka juoksisin, joku menisi kohta ohi, kohta väsähtäisin ja häviäisin. Olinhan niin kovin tottunut siihen, että harjoituksissa olin aina perässäjuoksija. Kolmekymmentä metriä enää maaliin ja menetin jälleen rytmini miettiessäni liikaa muiden juoksua. Juoduin taas hakemaan aivan loppuun uutta potkua ja sainkin taas paremmin jalat rullaamaan. Aivan maaliviivoilla en kuitenkaan enää revittänyt pahemmin ja tulin viimeiset metrit todella rennosti.

Johtoasemassa on erittäin vaikea vaatia keholtaan kaikkea. Oli yllättävän haastavaa juosta tasaista, hyvää juoksua. Rento veto se oli onneksi, mutta se olisi voinut olla parempi. Tämän juoksun suurin haaste oli ehdottomasti psykologinen. Ensimmäinen kisa, halu voittaa itsensä ja osoittaa, etteivät kuukausien harjoittelut olleet turhia. Että olisi toivoa oikeasti pärjätä. Vaikka kisa oli lyhyt, pääni sisällä ehti tapahtua paljon. Kaikesta huolimatta tavoiteaika oli kuitenkin saavutettu. Sähköinen ajanotto pysähtyi lukemiin 11,95 s. "Paskaraja" eli 12 s oli rikki. Se jos mikä oli oikein lohdullista. Toisessa erässä kaikki tietysti juoksivat minua nopeammin, joten jäin lopulta viidenneksi tilastoissa. En kuitenkaan ollut viimeinen. Sillä on merkitystä.

- 100 metrin veto. Kuvaajana veljeni Elias. Anteeksi etten ehtinyt editoida lyhyemmäksi.

Kävelin takaisin lähtöpaikalle ja kuinka ollakaan, juuri silloin saapuivat odottamani fanit Tiia, Taru ja Iitu paikalle. He olivat nukkuneet astetta liian pitkään ja vaikka he olivat sympaattisesti lähteneet suurin piirtein suoraan sängynpohjalta autoon ja matkalle, eivät he ehtineet näkemään kisaa. Osittain tästä syystä ja osittain siksi, että keli oli niin mainio ja minulla oli todella hyvä juoksufiilis, päätin sittenkin käydä osallistumassa 200 metrin juoksuun. Se oli myös kolmikolle mieleen.

- Satasen jälkeen oli ihan helppo hymyillä.

Kaksi muuta juoksijaa jäi lopulta pois kisasta, mikä tarkoitti vain yhtä erää kolmen muun kisailijan kanssa. Aikaa palautua ja lämmitellä toiselle juoksuvedolle oli noin tunti. Jälleen kerran satasen kova veto alkoi tuntua heti pakaroissa ja reisissä, mutta jos vain saisin ne rentoutumaan pikkasen ennen kakssatasta, niin se riittäisi. Mitään huippuaikaa en ollut nyt lähtemässä hakemaan. Juoksisin rennon, hyvän juoksun, ilman turhaa puristamista. Nyt ei ollut aika reväyttää lihasta tai jotain. En myöskään uskonut oikeasti pystyväni haastamaan muut juoksijat, joten sama olisi vain juosta itselleni hyvä veto, jotta tietäisin millainen matka 200 metriä oikein on. Tytöille kuten muillekin sanoin juoksevani todennäköisesti 25-26 sekunnin väliin. Harjoituksissa olin pari kertaa juossut 27 sekunnin vetoja, joten perustin arvioni niihin. Toiseen lähtöön olikin paljon helpompi lähteä. Ei ollut paineita, mulla oli katsomossa mun rakkaat superfanini ja nyt vain keskityttäisiin juoksemiseen. Satasen henkisen taiston jälkeen luottamus itseeni oli myös paremmin kohdillaan. Jälleen kerran lähettäjän pilli soi ja me juoksijat asetuimme lähtöpaikkojemme taakse. Minä juoksisin sisärataa, joka on kaikista vaikein jyrkimmän kaarrejuoksunsa vuoksi. Se ei pelottanut.

"Paikoillanne". Ei muuta kuin asemiin. "Valmiit". Jälleen ylös ja pikkasen painetta telineisiin.... PANG! Liikkeelle! Lähtö oli nyt paljon parempi. Ei välttämättä yhtä raju, mutta sulavampi, rullaavampi. Huomasin, että oli ehkä askeleen jäljessä muita, mutta keskityin tyyliin. Sitten oli kaarre. Se osoittautui haastavaksi. Piikkareiden pito vaikeutti kääntymistä ja vauhdin ylläpitäminen tuntui voimakkaana vääntönä jaloissa. Mutta silti juoksu oli kasassa, enkä ollut itse asiassa hävinnyt lähdön jälkeen enempää vieressä juoksijalle. Satasen suoralle saavuttua päätin, että nyt ei höllätä. Naapuri oli aivan lähellä, ehkä metrin puoltoista karussa. Mitä ihmettä.... meikähän pärjää! Liekö piti näyttää tytöille, liekkö oma kilpailuvietti vei voiton, mutta nyt ei enää tyydytty hyvään juoksuun, nyt lähdettiin ajamaan muita takaa. Maksimivauhtini ei riittänyt haastamaan muita, mutta kestävyyteni riitti ja mikäli olisimme juosseet kymmenen metriä enemmän, olisin noussut kolmanneksi. Näin uskon, sillä aivan loppumetreillä jopa saavutin muita heidän askeleen hidastuessa. Matka oli kuitenkin 200m, joten neljänteen sijaan oli tyytyminen. Voittajan aika ei ollut hurja, 23,20 s ja risat, mutta silti olin aivan äimällä lyöty omasta pärjäämisestäni. Kello tikitti ja pysähtyi lukemiin 23,83 s. Hävisin kolmannen sijan alle kymmenyksellä. Kaikki muutkin jakoivat ihmetykseni, kun tulinkin maaliin kunniakkaasti alle 24 sekunnin ajalla. Alitin jopa Ranuan kentän vanhan ennätyksen, joka tuohon kisaan asti oli ollut 24,04 s. Myös tämän matkan "paskaraja" oli rikottu.

Matkan voittanut Timppa sanoikin, että mun pitäisi ehdottomasti vielä kokeilla tänä vuonna 400 metriä. Siinä kestävyys on jo valttia ja sitä multa löytyy. Myönnän, että en tiedä pystynkö juoksemaan lujempaa, mutta oli hienoa nähdä, että happi riitti loppuun asti. Kakkoselle osallistuminen osoittautui erittäin hyväksi päätökseksi. Siitä jäi kunnon himo juosta lisää kisoja. Isäni mukaan kakkonen näyttikin jo oikeasti todella hyvältä juoksulta, askel oli kevyt enkä kadottanut rentouttani. Ja siltä se myös tuntui. Enkä voi väheksyä superfanieni ilmaantumisen vaikutusta juoksumotivaatiooni. Tukijoukot auttavat aina, sillä heidän vuokseen kilpaillessa on kaikella enemmän merkitystä. Siinä missä näyttelijät, artistit ja taiteilijat tarvitsevat yleisöä, tarvitsee myös urheililja. Siksi rohkaisenkin ihmisiä siirtymään paikan päälle seuraamaan MM-kisoja pienempiäkin mittelöitä. Tyhjä katsomo ei ole voimaannuttava. Eikä katsojan tarvitse olla tuttu, riittää että hän on läsnä suorituksessa.

Ensimmäinen kisa on nyt käyty ja seuraava jo aivan nurkan takana jo huomenna perjantaina. Saa nähdä miten käy, sillä välissä tuli tehtyä viikon työreissu Helsinkiin. Nyt juostaan Rovaniemellä ja jälleen taipaileina 100 ja 200 metriä. Lapin Lukon viikkokisat alkavat Saarenkylän kentällä klo. 18, ja kannustamaan saa ellei jopa pidä tulla. Yksi asia on kuitenkin varma. Ensimmäisten kisojeni jälkeen saatuani nimeni ja aikani Tilastopajan rekisteriin, voin nyt todellakin kutsua itseäni yleisurheilijaksi. Se alkoi virallisesti juuri nyt.
     

Sankarin mittasuhteet

Kävin pari päivää sitten katsomassa uuden Hugh Jackmanin tähdittämän Wolverine-elokuvan. Vaikka elokuva itsessään oli varsin kaavaan kangennut perustoimintaseikkailu, Wolverinen supersankarihahmo on edelleen yksi suosikeistani Batmanin ja Hulkin ohella. Näissä kaikissa hahmoissa on jotain hyvin traagista, jotain mikä tekee heistä voimistaan huolimatta inhimillisiä ja haavoittuvaisia. Itse olen aina samaistunut parhaiten näihin yksinäisiin ja oman itsensä kanssa kamppaileviin sankareihin, jotka kuitenkin tarpeen tullessa astuvat puolustamaan oikeutta. That's so me. 

He eivät kuitenkaan missään vaiheessa ole onnen kultapoikia Teräsmiehen tapaan. Hänestä puheen ollen kävin kesällä myös katsomassa Zack Snyderin ohjaaman Man of Steel-elokuvan, joka on siis periaatteessa mun "nimikkoelokuva" (johtuen joku aika sitten saadusta lempinimestä). Mutta voi snägäri, ei siitä jampasta kyllä hyvää leffaa oikein saa millään tehtyä. Ongelma on yksinkertaisesti siinä, että Teräsmies on aivan liian ylivoimainen ja kaikki "haasteet" ovat oikeasti hyvin keinotekoisia, koska se mikä jossain vaiheessa näyttää voittavan Teräsmiehen olisikin ollut hetkeä myöhemmin täysin turha. Muistanette sen paradoksin ensimmäisestä Teris-leffasta, jossa Teris ei ollut aluksi tarpeeksi nopea pysäyttämään kahta ydinohjusta, mutta pystyi hetkeä myöhemmin lentämään niin lujaa, että itse aika kääntyi kulkemaan takaperin. Uusimmassakin Teris-leffassa on samanlainen ongelma. Aluksi Teris on vangittuna maan kiertoradalla pyörivässä pahisten avaruusaluksessa, ja koska "aluksen ilmakehä poikkeaa Maan ilmakehästä", hän on lähes kuolemaisillaan. Paria kohtausta myöhemmin Teris lentää ulos avaruusaluksesta avaruuden halki maapallolle ilman mitään suojavarustusta, perustrikoot päällä. On se kumma, että ilmakehättömyys ei ole este, mutta vääränlainen ilmakehä meinaa viedä hengen. Niin kun että kamoon! No ei siinä, leffapökkelyydestä huolimatta aion edelleen kantaa mielikuvissani Teriksen viittaa ja olkoon John Williamsin ainoa oikea Superman- tunnari edelleen teemakappaleeni. Pitäähän sitä ainakin kuvitella olevansa täysin pysäyttämätön ja myönnetään, että Teriksellä ainakin näyttää menevän myös elämässään asiat aika hyvin. Siinäpä on tavoitetta.

Mutta yksi juttu jäi kyllä Wolviksen leffasta mielenpäälle: Hugh Jackmanin lihakset ja jäätävän kokoiset verisuonet. Jumaleitsut siinä olisi kunnon tavoite asettaa itsellenikin näin urheilumielessä. Ei tässä mitään Schwarzenegger- tason mammuttitankkiprofiilia haluta, mutta Wolvis olisi aika kova. En mie nyt sellaiseksi jäätäväksi junttapaaluksi halua, koska isompi kehonrakenne vähentää ketteryyttä ja nostaa energiankulutusta eli laskee kestävyyttä. Semmoinen Wolverine Lite- versio olisi siis aika bueno, hahaha. Siihenkin on kyllä matkaa. Edelliseen Wolvis-leffaan treenatessaan Jackman nosti penkistä hurjat 300 paunaa eli reilut 130 kiloa. Vaikka meikä teki viime viikolla oman henkilökohtaisen penkkiennätykseni nostamalla 70 kiloa, pitäisi painomäärä silti melkein tuplata. Sanotaan, ettei ehkä ihan lähitulevaisuudessa Wolvista saavuteta. Harri the koutsi sai viime jouluna 100 kg nostettua penkistä, että jos siihen joskus päästään niin se on jo aika kova. Jouluksi voisi kuitenkin asettaa penkkitavoitteen 85 kg. Toisaalta juoksussa on enemmän kuitenkin kyse jalkapowerista, mutta ei sitä ikinä tiedä, jos haluttaa kokeilla jotain heittolajiakin jossain vaiheessa. Silloin tarvitaan jo aika paljon yläkroppapoweria. 

                                                                                           - Kuntotavoite asetettu!

Tämän hetken isoin kysymys on kuitenkin se, että miten paljon ehdin ja jaksan panostaa urheiluun, kun kesä on pian ohi ja erittäin gradumainen viimeinen opintovuosi alkaa. Teatteritouhuistahan jään pois, kunnes maisterinpaperit ovat kädessä, mutta varmasti myös jotain muita vastaavia valintoja on tehtävä. Pitäisiköhän laittaa Facebook taas vaihteeksi katkolle?         

Vauhdin kaksi ääripäätä

Olin jo hieman ehtinyt pelätä, onko meikässä tarpeeksi nopeutta kehittyä hyväksi juoksijaksi. Ainakin nyt näyttää vielä ihan hyvältä. Eilen kellotin 100 metriä aikaan 11,67 s ja 60 metriä 7,23 s. Tietysti näihin on lisättävä vielä puolen sekunnin reaktioaikabonus, koska itse sain päättää milloin lähden liikenteeseen. Oikeassa startissa kello ehtii jo jonkin aikaa pyöriä, ennen kuin jalat pääsevät liikenteeseen aivojen rekisteröityä lähtölaukauksen ja antaessa good-to-go -käskyn. Alle 12 sekunnin ei siis vielä ns. sähköisellä lähdöllä päästä, mutta nuo lukemat ovat silti erittäin positiivisia. Ei paha, ja oli ihan jees päästä yrittämään vaihteeksi juosta juurikin niin kovaa kuin pääsisi. Tietysti jäi jatkuva hinku, että kyllä tästä päästään vieläkin nopeampaa. Rasitus on kuitenkin aika kova noinkin lyhyellä matkalla, enkä itse asiassa juossut kuin kaksi satasen matkaa ja muutaman lyhyemmän. Tuntuu hassulta, että noinkin lyhyet juoksumatkat voivat kuluttaa energiaa yllättävän paljon ja pistää jalat ihan kunnolla hapoille. Nyt piikkareilla juostessani etenkin takareidet ja pakarat menevät nopeasti pakettiin. Jotenkin piikkarien parempi pito vaatii enemmän tehoja nimenomaan noilta alueilta. Lenkkareilla juostessa pohkeet ovat ensimmäisenä jumiutumassa. Näillä näkymin sitä voisi uskaltautua ihan kisailemaankin kohta. Elokuussa olisi 3. päivä Kemissä ja 11. päivä Ranualla pinkaisut, mutta Kemiin tuskin ehdin. Sen sijaan Ranuan reissun olen jo kalenteriin merkannut. Jännää asettua viivalle ihan tosimeiningeissä. Lähtöjä olisi kuitenkin ennen sitä vielä harjoiteltava, sillä niissä olen aina antanut eniten tasoitusta treeneissäkin. Jotenkin hitaasti käynnistyy tää mun moottori ja jahka kiihtyvyyttä saadaan heti alkuun enemmän, niin taas ollaan kymmenyksiä nopeampia.

Noh, sitä mentiin siis ihan hyvää vauhtia tuossa. Toissa päivänä sitten kokeilin ekaa kertaa palauttavana treeninä vesijuoksua ja siinä onkin aivan eri meininki. Vesi antaa sen verran vastustusta, että eteneminen oli tuskastuttavan hidasta. Hitaampaa kuin hiihtäminen armeijassa. Treeninä vesijuoksu on varmasti mainio, koska kyllä siinä heilumista riitti. Palauttavaa siitä tekee juoksemista jäljittelevä liikerata, joka ei kuitenkaan vastuksen takia rasita samalla tavalla kuin juokseminen. Meno on pehmeämpää. Mutta ei, että ei se vaan tämmöiselle semi-adhd:lle iske. Kuulemma vesijuoksua voisi kerralla ihan hyvin jatkaa puoli tuntia tai enemmän, mutta meikällä ei kyllä kärsivällisyys riittäisi. Päätinkin itse vetää loppureenin ihan perinteisesti uimalla, koska alko tympäsemään. Sen lisäksi vesijuoksussa ympärille asetettava kelluke alkoi hiertää ikävästi. Toisaalta pitäisi myös uimatekniikkaa yrittää kehittää kun vain mahdollista. Uiminen myös parantaisi hapenottokykyä, koska keuhkot on siinä rasituksessa. Ei siinä, tulipahan nyt kokeiltua taas jotain uutta ja ehkä vesijuoksun voisi mieltää myös kärsivällisyysharjoitteeksi. Sitä siinä eniten kuitenkin koetellaan. Jatketaan tästä sitten elokuussa, meikä nimittäin lähden vielä yhdelle lomareissulle näin heinäkuun päätteeksi.

Pienimuotoinen ikäkriisi

Kävin tänään juoksemassa vauhtiharjoituksen keskuskentällä. 200 metriä taittui 28, 30, 29 ja 30 sekuntiin 1 minuutin palautusajoilla. Ihan hyvä treeni siis. Samaan aikaan kentällä juoksi 42-vuotias mies cooperin testiä, jonka veto loppui juuri, kun olin aloittamassa loppuverryttelyä. Juteltiin siinä sitten jonkin aikaa vaihdellen hyviä treenivinkkejä ym. Tämä kaveri oli koko kesän ajan juossut kerran viikossa cooperin lisäten aina seuraavalla vedolla 100 metriä tavoitteeseen. Hän aloitti 2000 metristä ja oli kuulemma aivan rikki silloin. Kesätreeni oli kuitenkin hemmolla sujunut sen verran hyvin, että tämän päiväinen juoksu päättyi suunnitellusti 2700 metrin viivalle. Ensi viikolla tähtäimessä olisi jälleen 100 metriä pidempi matka. Kaveri oli ihan normityyppi, hieman tynnyrimäinen, ei mikään superkarpaasi. Siinä suhteessa testin tulos oli yllättävän hyvä. Vuosikymmeniä aikaisemmin hän oli tarinan perusteella päässyt reilusti yli 3000 m ja mikäli vain polvet kestävät, olisi se myös kesän tavoite.

Pienen pyöreän miehen kestävyysurakka ei kuitenkaan tuntunut kaverille olevan yhtä suuri ihmetyksen aihe kuin meikäläisen pikajuoksuharrastus. Kun kerroin että olin nyt 25-vuotiaana aloittelemassa juoksemista, niin silmät pyöreinä kaveri totesi, että miehän olen niin vanha ja nuorethan siellä menee menojaan. Kun sanoin, että tavoite olisi kilpailla ens kesänä, niin tyyppi totesi, että kait mie siis tarkoitan vaan jotain maakuntasarjoja. Voin sanoa, että pienimuotoinen ikäkriisi oli lähellä. Tyyppi oli ihan tosissaan sitä mieltä, että 18-vuotiaat ovat yleisurheilun kuningasikäluokka ja sen jälkeen se on vaan alamäkeä. Meinasin sanoa, että jos sie juokset täällä yhden kesän treenauksella koko ajan parempia cooperin tuloksia, niin mikä estää meikää saavuttamasta junnujen nopeuksia. Mutta tosiasiahan on, että tällä hetkellä 10 kuukauden enemmän tai vähemmän säännöllisen harjoittelun jälkeen olen kyllä monta sekuntia muita perässä. Mutta tavoite onkin saavuttaa heidät ensi kesänä.

Sen verran tuli kuitenkin motivaatiota todistaa hemmolle, että aion tosissani yrittää päästä muiden kisailijoiden tasolle "ikätasoituksesta" huolimatta, että aloitan tänään extrana oman harjoitteen. Aion tehdä 100 punnerrusta ja 100 keskivartaloliikettä joka päivä. Kuukausittain nostan tuota määrää aina 50 toistolla. Näin ollen ensi kesänä pitäisi mennä puolen tuhatta toistoa päivässä. Painotus on sanalla päivässä, eli kerralla ei ole ainakaan näin aluksi tarkoitus tahkoa noita tuloksia. Etenkin, kun tässä on muut harjoitukset tietysti ohessa suoritettavana. Joka tapauksessa, nyt laitetaan taas vähän enemmän tekemisen meininkiä tähän hommaan. Prkl tässä mitään liian vanhoja olla! Lukestakin tuli jedi, vaikka Yodan mukaan se oli liian vanha.

Oudoimmat kengät eva

No nyt on mennyt piikkarineitsyys ja juostu ekat treenit niillä kunnon juoksumonoilla eli siis tota piikkareilla. Kuten ehdinkin jo edellisessä tekstissä mainita, pikajuoksupiikkareissa askellus painottuu ainoastaan päkiöille. Päkiän ollessa tasaisesti maata vasten, nousee kantapää about 6 senttiä ilmaan. Vertaus "korkkari ilman korkoa" on aika osuva. Päkiän kohdalla onkin kengän ainoa vaimennus sekä tukevampi pohja, josta löytyy tietty piikit. Loppujalan ympärillä on vain hyvin ohut muovikuori ja jalkine painaakin ehkä kahden sokeripalan verran. Ei tarvi paljon pelätä että hiostaisi. Kenkä on myös hyvin istuva, joten sukan pitää olla todella ohutta tai sitten juoksee ilman sukkia.

Ensimmäiset askeleet olivat kyllä aika epämääräiset ja taisinkin miettiä ääneen että "sci-fimmät kengät ikinä". Oli vaikea päättää astunko kantapää maassa ja päkiät ilmassa vai pelkästään päkiöillä eteenpäin. Lopulta ensimmäinen vaihtoehto osoittautui helpommaksi. Ekat juoksuaskeleetkin tuntuivat oudoilta, mutta huomasi kyllä heti, että pitoa on huimasti enemmän kuin lenkkareilla. Jännää oli kuitenkin se, että jo parin kunnon juoksuvedon jälkeen ei enää oikeastaan huomannut mitään ihmeellisempää juoksun aikana ja koko harjoituksen jälkeen jalat olivat aika hyvin tottuneet outoihin kenkiin. Käveleminen on kyllä edelleen aika hanurista, mutta juoksemiseenhan nämä on tarkoitettukin. Että nyt aletaan sitten lähestyä sitä poimunopeutta.

                                                 
                                     



















                                                -Eka piikkariveto alkamassa. Jännittävää.-


Nyt saatiin myös harvinaista videomateriaalia, joten olkaa hyvä, tässä tämän hetkinen tyylinäyte.

Ihan hyvin meni ottaen huomioon, että edellisestä pikajuoksuvedosta oli kulunut yli kuukausi. Tarkoituksena oli juosta rento 60m 85% maksimivauhdista. Ajaksi tuli ihan ok 7,6 s, mutta siitäkin pitäisi saada vielä sekka pois jos haluais kilpailla tosissaan. Ehkä tärkeintä oli, että koutsin mukaan meno näyttikin jo enemmän juoksemiselta kun oli piikkarit käytössä. Jalat yksinkertaisesti toimi paremmin kuin keväällä lenkkareilla. Kädet heiluu vähän liikaa edelleen, eli niiden pitäis pysyä kropan etupuolella. Nyt ne vielä vähän karkaa taakse. Mutta seuraavaksi pitäis saada vaan lisää voimaa ja lisää notkeutta. Mutta enköhän pääse alle sen kesän 100 metrin tavoitteen, joka oli 12,5 s. Ja positiivisinta oli, ettei oikeastaan sääressä tuntunut kipua. Pääsee senkin pelon yli. Hyvä tästä tulee, kun pääsee kuntoa parantaa.

Wtf? Eih, pitää ostaa lisää maitorahkaa!

One Shot MK2

Kesä on nyt puolessa välissä, mutta treenaten en ole siitä päässyt nauttimaan. Toukokuussa ilmaantunut penikkatauti on pitänyt poissa juoksemasta kovilla alustoilla ja vasta nyt olen uskaltanut aloittaa normaalin harjoittelun. Sodankylän jälkeen olen tehnyt enimmäkseen ajoittaisia voimaharjoitteluja ja 5-7km juoksulenkkejä. Vamma ei ole vain fyysinen, vaan myös psykologinen. On vaikea lähteä juoksemaan, vaikka jalassa ei mitään tuntuisikaan, sillä aivoissa lähtee heti varoituskellot soimaan, että nyt kuitenkin menee jalat kipeiksi. Silti minusta tuntuu, että kokonaan harjoittelematta oleminen on vielä huonompi vaihtoehto. Jalat vaan menee uudestaan huonoon kuntoon, jos en vahvista niitä. Niinpä pyrin siihen, että treenaan sopivasti ilman että lyön yli. Kyse on kuitenkin siitä, että jalkapohjan lihakset eivät ole tarpeeksi kontrolloivia, ja jalka kääntyy juostessa väärin aiheuttaen ylimääräistä stressiä pohkeeseen. Joten kun askellus saadaan kondikseen, pitäisi myös penikkatauti kadota. Harmi sinänsä, koska kuten koutsikin sanoi, olin ihan hyvin muiden poikien vauhdissa kevään treeneissä. Nyt sitten pitää ottaa vaan pojat kiinni. Tosin muistetaan nyt kuitenkin, että vielä 10 kk sitten olin sohvaperunana katsomassa olympiakisoja. Ei rasiteta tätä kroppaa nyt ihan vielä äärirajoille. Toisaalta olisi ihan hauska vetää vielä loppukesäksi muutama kilpastartti ja katsoa mikä on todellinen kunto.

Vammasta huolimatta urheilijamme on saanut päivityksen! Hyvät naiset ja herrat, One Shot Mk 2!

Nyt ei voi enää valittaa varusteista! Juoksukenkiäkin omistetaan nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin, joten siis esittelyssä ns. Hi-Maneuver Modules. Nimet tulevat niistä nopeuksista, joihin kyseisellä kengällä todennäköisesti pääsen. ;)

Piikkareita en ole vielä testannut ja se päivä tulee huomenna. Periaattessa kyse on äärimmäisen kevyestä ja tiukasti istuvasta kengästä painon pysyessä pelkästään päkiöillä. Kuvittele, että kulkisit korkkareilla, joissa ei ole korkoa. Meno on kuitenkin äärimmäisen rullaava, tosin yli 800 metrin juoksuihin tämä kenkä ei kelpaa, koska se rasittaa pohkeita liikaa. Pitkille matkoille on oma piikkarinsa, joka ei painotu yhtä vahvasti päkiöille. Tulevaisuus menee kiinnostavaksi, koska aiemmin olen treenannut normilenkkareilla samoissa vauhdeissa kuin muut piikkareilla. Mitenhän käy kun askellus suuntautuu voimakkaammin eteenpäin ja pito paranee huomattavasti?

Stay tuned.

PS. Anteeksi tämä nörtteily.

Kesä tulee kivuliaasti + Treenimusa Vol. 3

Kesä tuli kovalla sykkeellä Lappiin. Euroopan kuumin paikka on tarjonnut asukkailleen jo enemmän hellepäiviä kuin kahtena aikaisempana vuotena yhteensä. Täällä on KUUMA!!! Kesäkuu on vasta alussa, yöttömään yöhön on pari päivää vielä aikaa ja ainakin treenikelin suhteen toiveikkuutta on havaittavissa. Tästä voisi tulla hurjan hieno urheilukesä... mutta niin kuin vanha sanonta kuuluu "urheilija ei näe tervettä päivää".

Kun ensimmäiset kunnon kesäpäivät lämmittivät Rovaniemen juoksuratoja, päätin nauttia ulkoilmasta joka päivä. Noin kolme kertaa viikossa oli kovemmat treenit ja välipäivinä kävin juoksemassa yksin tai kaverin kanssa kevyet lenkit. Mutta jo viikon jälkeen alkoi tuntua kummaa kipua jalassa säären, nilkan ja pohkeen alueilla. Pelottavan lapselliselta kuulostava penikkatauti näytti vakavasti mahdolliselta, mutta koska en ole siitä aikaisemmin kärsinyt, ajattelin että kipu johtuu vain vähäisestä treenistä, ja jos tulisi juostua tarpeeksi se kyllä vähenee. Kävi kuitenkin päinvastoin. Viikko sitten juostessani harjoituksissa 5x300m spurtteja, kipu yltyi säären sivussa noin kymmenen senttiä nilkan yläpuolella niin kovaksi, että lähdöissä olisi ollut jouhevampaa päästä liikkeelle puujaloilla. Maalissa kipu vain paheni. Yritin juosta vielä 200 metrin matkoja muutaman, joita ohjelmassa oli, mutta lopulta oli pakko keskeyttää treeni. Kipu oli vain oikeassa jalassa ja juteltuani Harrin kanssa, vaikuttaa siltä että pohje ja nilkka ovat vielä liian heikkoja jatkuvaan juoksemiseen mikä näkyy penikkatautina. Kipua on oikeastaan vain oikeassa jalassa, joten meikän askelluksessakin on kyllä jotain outoa, plus mun viidettä vuotta vanhat kengät ovat jo varmasti vaimennuksensa menettäneet. Onneksi siihen ongelmaan on tulossa korjaus, josta enemmän seuraavassa jaksossa. Edessä siis pohjejumppaa ja venyttelyä ja tsillailua. Vesijuoksukin olisi kuulemma tosi jees, mutta en ole ehtinyt kokeilemaan. Pyöräily sen sijaan on lisääntynyt vauhdilla ja tunnetusti kun meikä polkee, niin mennään todella lujaa. Eli jos näette jotain epämääräistä liikkuvan kovalla tempolla ja vastatuuleen, niin se olen minä. Kannattaa väistää.

Noh onneksi lähden nyt kahdeksi viikoksi Sodankylään, joten tiet käyvät jälleen turvallisiksi. Elokuvajuhlat käynnistyvät 11.6. ja huomenna alkaa esitystelttojen pystytys ym. rakentaminen ja järkkäily. Ja tulkaahan moikkaamaan mua festariteltoilla, jos paikanpäälle eksytte. Harjoittelun puolesta Sodankylän kenttähän on todella hieno, joten siellä treenit jatkuu jahka uskallan taas juosta. Harri pelotteli, että voisi mennä jopa kuukausi parantumiseen, mutta toivon todella, että pärjään parin viikon tauolla. Veri vetää pysymään liikkeessä. Mutta teille, jotka pystytte juoksemaan tässä lisää treenimusaa:

Ulkoradat kutsuu

Niinhän siinä kävi että luojan vuonna kahta tuhatta kolmentoista, kevät kävi kiireiseksi ja urheilu sai jälleen olla vapaa-ajan yt-neuvottelujen ensimmäisenä kärsijänä. Pääsiäisen jälkeen Lapin ylioppilasteatteri herätti vielä kerran henkiin Peltirumpu- näytelmä isoin panoksin, joten treenit ja esitykset täyttivät monet illat. Näytelmä sai kuitenkin ansaitsemansa kovan tason lopetuksen ja itsekin voin ylpeänä jatkaa uusiin seikkailuihin. Hieman aikaisemmin maaliskuussa pistin liikkeelle Lapin yliopiston vuotuisen opiskelijaradio Säteilyn oman ohjelmani tuotannon. Olin vaatimattomasti suunnitellut lähes kaksi ja puolituntisen kuunnelman (huomaa sarkasmi). Valmistusaikaa kuunnelmalle oli tasan kuusi viikkoa ja pienelle työryhmällemme se tarkoitti pitkiä päiviä. Kaikesta uurastuksesta huolimatta kuunnelman loppu saatiin valmiiksi vasta ensimmäisen tuntisen jo pyöriessä radioaalloilla. Viimeistä projektiviikkoa ennen kävin lenkillä ja sen jälkeen alkoi urheiluton aikakausi. Istuin yhteensä 50 tuntia huonosti ilmastoidussa äänistudiossa seuraavan viiden päivän ajan. Ja miten kävikään? Kuunnelma valmistui ja oli onnistunut tuotos, mutta stressi kaatoi miehen sängyn pohjalle ja seuraavat neljä päivää kului lievästi sairastellen. Mutta tästä pääsette kuulemaan tätä vähintäänkin supereeppistä shittiä... ööö, tarkoitan settiä:

Eikä meno vielä heltynyt. Seuraavaksi hypättiin junan kyytiin ja Oulun sekä Jyväskylän kautta Tampereelle, jossa odotti lyhyt työkeikka. Lopulta kahden viikon harjoittelutauon jälkeen pääsin jälleen juoksemaan samanmoisen lenkin kuin edellisellä kerralla eli keskusta-Jätkänkynttilä-Ounasvaara-Saarenkylä-keskusta-Yliopisto-keskusta. Vauhti oli onneksi edelleen kohdillaan tauosta huolimatta ja vajaan 15 km lenkki taittui tasan yhteen tuntiin. Mitä nyt pohkeet meni vähän jumiin.

Ihan kuolettavan kiireisten maalis- ja huhtikuun jälkeen kiire heltiää vain vähäsen. Juuri sen verran että ehtii jälleen treenata, mutta saa nähdä miten miehelle käy. Opinnot painaa päälle ja nyt on jo toukokuu. Kello tikittää vääjäämättömästi. Kesäkuussa tie vie heti alkupäivinä Sodankylään elokuvajuhlien toteuttamiseksi, ja takaisin Rovaniemelle saavutaan vasta juhannukseksi. Kolme hyvin tehokasta ja ahdistavaa viikkoa siis edessä ja pahoittelen etukäteen, jos tulen olemaan tylsä ja skippaan kaikki mahdolliset kevätkarnevaalit ja pippalot. Nyt ei pysty. Mutta loppukevään sää on viimein kääntymässä upeaksi. Ennen kaikkea teiden hiekoitukset ovat lopultakin kadonneet (Halleluja!), joten ei tarvitse enää tulla kotiin yltä päältä kurassa. Aurinkokin on nyt parina päivänä näyttäytynyt sopivasti ja lämpöä on ollut se kymmenisen astetta.

Näin siis minun elämäni helpottuu, koska semi-kesäinen keli antaa mahdollisuuden käyttää naapurissa olevaa keskuskenttää ja sen juoksurataa hyödyksi. Ei tarvitse koko ajan tehdä enemmän tai vähemmän ärsyttäviä pyörämatkoja Ounasvaaran päälle. Tänään porhalsin kentällä ensimmäistä kertaa like ever ja tuntuma oli mainio. Harjoitteena oli juosta 4x1000 metriä 90-95% maksimisykkeellä 3-5 minuutin palautusajoilla. Koska juoksemisesta oli kulunut jo tovi, pidin suosiolla palautukset 5 minuutissa. Harjoitus oli tarkoitus suorittaa siten että alottaisin 4 minuutin kilometrivauhdilla ja juoksisin joka kierroksen aina kymmenen sekuntia edellistä nopeammin, jotta viimeinen kierros osuisi 3.30 kohdille. En kuitenkaan osaa vielä arvioida vauhtiani niin hyvin, että osaisin jakaa nopeuteni juuri tuolla tavoin, joten aluksi piti vain juosta jonkinlainen referenssiaika. Ja vaikka kiihdyttäminen ei onnistuisi, niin tasaisuus on valttia. Harjoituksen päämääränä oli testata/kehittää hapenottokykyä.

Ajat menivät seuraavasti:
1. 3 min 43 s
2. 3 min 43 s
3. 3 min 39 s
4. 3 min 29 s

Toisin sanoen pääsin tavoitteeseeni, jes! Ensimmäiset kolme juoksua olivat hyvät ja tasaiset ja viimeisessä uskalsin puristaa jo enemmän vauhtia saavuttaen 3.30 haamurajan. Siitä tulikin ihan helvetin hyvä mieli. Maksimisyke oli näissä juoksuissa 187, mikä nyt ei ole oikeastaa juuri mitään. Huippu-urheilijoilla syke nousee parhaimmillaan reilusti yli 200:n. Vähän pelottaa, että itsellä 190 ylitys voi tehdä tiukkaa. Mutta kroppa kehittyy, kun harjoittelee. Sen kuitenkin myönnän että oli todella miellyttävää päästä juoksemaan ulkona. On se kiva, että kesä tulee.

PS. Ja kunhan Jyväskylään unohtamani kamera saapuu postissa takaisin Rovaniemelle, niin ehkä voisin jo vähän kuvittaa tätä tekstivirtaa ens päivityksessä.

75-12,5-70

75-12,5-70. Strategiset mitat? Ei aivan, mutta läheltä liippaa. Kyseessä ovat tavoitelukemat, jotka saavuttaa toukokuun loppuun mennessä: 75 kg penkistä, 12,5 sek. 100 metrillä, 70 sek. 500 metrillä. Viimeisimmissä treeneissä penkistä on noussu 65 kg, vaikka tänään melkein sain 70kg! Ihan loppuvaiheessa tarvi varmistajan apuja, joten en vielä laske suoritusta onnistuneeksi. Tosin pohjalla oli jo 10x40/8x50/6x60 kg:n vetoja, että tällaiselle vielä kuitenkin aika alkuvaiheessa urheilu-urallaan olevalle oli jo happoja käsiin kertynyt sitten liikaa. Kyl ton jälkeen meni 4x65 kg, mutta se on ihmeellistä kuinka paljon 5 tai 10 kg lisäpainoa rasittaa. Luulis että ei se ole poikha mikhään, mutta huhuh, 50 kilosta pomppu 60 kiloon on jo kova. 

Ekaa kertaa kellotin myös satasen ja meni 13 sekuntiin aika tasan, mikä vähän harmitti, koska oisin kyllä alle sen toivonut pääseväni. Oli siinä alla toki jo vetoja ehtinyt tulla että ei missään priimakunnossa tuotakaan suoritusta tehty. Silti harmitti kyllä kun näki että noinkin isot sekuntiluvut kellon näytöllä komeili. Fysiikasta se on kiinni. Lantio on edelleen liian takana ja liikkuvuutta ei ole tarpeeksi. Parempi liikkuvuus antaisi heti enemmän potkua ja voiman saisi käytettyä oikein. Toisin sanoen venyttelyä pitää jatkaa yhä vain, jotta kankeus kaikkoaisi. Harjoittelua pitäisi muutenkin lisätä. Harrin mukaan kehittyminen vaatisi nimenomaan viittä harjoituskertaa viikossa, mikä tuntuu mun aikataulullisesti helvetillisen täydessä elämässä jo mahdottomalta vaatimukselta. Ehkä tässä sitten pitää alkaa tekee kuntopiiriä kotona, ja koittaa löytää se tunti liikuntaan jostain. Mutta vaikka hetken mielessä käykin ajatus, että kyllähän se tunti nyt päivästä kuin päivästä löytyy, niin todellisuudessa jokainen sekuntikin tuntuu olevan kiven takana. Nukkumaan ja syömäänkin kun pitäisi ehtiä. 

500 metrillä juoksin ennen Tampereen reissua 87 sekuntiin sellaisella 85% vauhdilla, että sieltä kyllä pystyy puristamaan ainakin nyt sen 10 sekuntia jos täysillä painelisi. Mutta sehän ei riitä, vaan pitää päästä yhä kovempaa. Jos tässä jossain kisoissa haluisin jossain välissä tosissaan kilpailla, niin minuuttiin pitäisi päästä nyt vähintään. Se ois kova jo se. Mutta nyt ainakin on tavoitteet asetettu. Katsotaan miten niihin päästään ja laittaako elämä kuinka paljon haasteita eteen. Ei tosiaan ole helppo yrittää kehittyä urheilijana, kun ei voi keskittyä pelkästään siihen. Ymmärrän nyt miksi Suomessa on vaikea päästä huipulle. Harrastajaurheilijana aika on aina kortilla, kuten myös energia. Ja jos ei löydä aikaa harjoitella, ei voi kehittyäkään. Mutta jos edes pienin teon yrittäis panostaa, niin tuloshan voi olla lupaava. Lyhyt lenkki silloin tällöin, lihaskuntosetti kotona, venyttelyä aamujumppana. Itsestä se vain on kiinni. Koitetaan tsempata! 

Lenkkeilyn erityiskysymyksiä

Kävin tässä taannoin taas lenkillä pitkästä aikaa ja nyt ei kyllä ollut mitään kahden asteen pikkupakkasia, joista nauttia. Talvenherra oli vääntänyt mittariin iloiset -15, mikä ei hirveästi houkuttanut ulkoilemaan, mutta toisaalta oli jo treenejä Tampereen reissun takia jäänyt melkein kymmeneltä päivältä välistä. Eli ei kun ylös, ulos ja lenkille. Kylmä teki pukeutumisesta haastavaa, koska ei sitä haluais laittaa liikaakaan päälle, eikä  liian vähääkään, koska muuten tulee joko ihan hurja hiki ja sitä kautta kylmä tai sitten vain jäätyy alkuunsakin. Taitolaji, jonka oppii vain kokeilemalla. Itse onnistuin ihan kohtuullisesti, vaikka ehkä ois voinu pitkät kalsarit kuites heittää alle. No päättelin, että jos vaan pidän hyvää vauhtia alla, niin veri lähtee kyllä kiertämään. Kyllähän se noin vartin juoksun jälkeen alkoikin jo lämmittämään, mutta en tiedä, ei ole kyllä ihmisen keli tuollainen. Muutenkin koko pärstä oli huurteesta valkoinen, kun hengitys instantly jäätyi kasvoille, silmälaseille, pipoon ym. Olin varmasti aikamoinen näky turisteille. Hullu lumiparta suomalainen juoksee paukkupakkasessa (toisaalta hauska anekdootti siihen, että Julius-nimihän tarkoittaa maitopartaista nuorukaista ja kerrankin tuo oli aika osuva). Yhtään kylmempää ei ois kyllä kestänytkään olla. Sen verran oli hinku päästä takaisin kotiin, että pidin kyllä ehkä jo liiankin sutjakkaa vauhtia. Mikä oli tyhmää, koska ohjeistus oli ollut että juokse 30 minsaa. Ei paljon vauhti matkaa vähennä. Siinähän se, kun olin jo juossu 3 km ja aattelin, että tästä nyt jatkais kotiin. Kattelin sitten kelloa ja mitä ihmettä, näyttää vaan 15 minuuttia. Eikun toinen samanmoinen matka alle. No ei ihan, alko jo hapottaa sen verran että askel alkoi käydä selkeästi raskaammaksi ja sen lisäksi vispas jalat sitten kuinka nopeaa tahansa, reidet kyllä kärsi kylmästä ja vaikeatahan tuommoisessa kelissä nyt ylipäätään on juosta rennosti. Toisaalta taas huomas senkin, että musiikki on ihan hurja motivaattori. Kun oikea tune lähtee käyntiin, niin jostain niitä voimia vaan löytyy. Ehkä pitäis juosta joskus ilman musiikkia, niin voisi olla tahtikin kohtuullisempi. Tästä nimittäin päästään siihen uutiseen, että viimeiset kaksi päivää on ollu pohkeet ihan jäätävässä jumissa. Eilen pelkkä kävely oli kyllä niin tuskaista, että joku varmaan luuli mua rammaksi. Ja sitähän oikeastaan olinkin. Jotenkin veri vetää aina painamaan täysillä ja näin siitä taas maksetaan. Tänään oli tarkoitus tehdä juoksureenejä 3x 500 m ja jotain lyhyempiä päälle, mutta ei kyllä tule kesää. Pitää jotenkin palautua eka sellaiseen kuosiin, että ei tarvi hammasta purra joka kerta kun astuu eteenpäin. Ärsyttävää kun käy näin ja näin käy aina kun lenkkeilen. Jostain syystä ei pysty pitämään sellaista sopivan hidasta vauhtia, että seuraavana päivänä ei ois paikat ihan paketissa. Milloin opin tämän läksyn?

Moonlight runner

On mahtavaa, kun ei tarvitse enää kirkkaina kevättalviöinä pusertaa kireässä pakkasessa bootsia toisen eteen. Kevät tulee ja sen huomaa, kun pilvetön taivas ei enää povaa paukkupakkasia. Nytkin kävin nauttimassa (lähes) täydenkuun kellanhohtoisessa valossa lyhyen viiden kilometrin pyrähdyksen Harjulammen ympäri (ulkopaikkakuntalaisille: pieni keskustan tuntumassa sijaitseva vesistö, joka rajoittuu nelostien ja kemijoen väliin. Rannalta löytyy myös yliopisto). Pakkasta on vain pari astetta, joten kevyt varustus riittää hyvin lämpimänä pysymiseen ilman, että hikeä puskee ekan satasen jälkeen. Vaikka mitään superkunnonkehitystä noin lyhyestä lenkistä tuskin irtoaakaan, niin näin iltakymmenen jälkeen reitti on mukava pikkuiselle happihyppelylle. Öisin on muutenkin mukavampi juosta, kun ei ole liikennettä häiritsemässä. Saa keskittyä musaan ja juoksemiseen ihan rauhassa. Jostain syystä öisin ilma tuntuu myös raikkaammalta ja meno siitä syystä helpommalta. Tosin pikkaisen juoksua kirpaisi jostain päin jokea nouseva jäätävä usva, jonka kohdalla yllättäen tuntui kuin lämpö imeytyisi suoraan kehosta pois. Yh, missä lie siellä ollut jokin pieni suvanto? Toinen ylläri oli heti matkan alussa nelostien ylle leijallut kevyt savupilvi. Piti ihan poiketa normireitiltä ja seurata savua ihan vain varmiistaakseni, ettei nyt jossain varastorakennuksessa loimuaisi liekkejä. No pari korttelia, kun savuvanaa olin seurannut, niin lähteeksi onneksi ilmentyi ihan rintamamiestalo, jossa ilmeisesti oltiin joko saunaa lämmittämässä tai vain takkatulen ääressä rauhoittumassa. Ikkunan taakse en viitsinyt lähteä pomppimaan. Oisivat vielä soittaneet poliisit, että joku mustiin pukeutunut hiippari kurkkii sisään. Siinä yritä selittää että "tarkistin vain, ettei siellä nyt ole joku syttynyt tuleen." No, yllättävää oli kuitenkin se kuinka paljon utua tuokin talo piipustaan ulos puski ja kuinka tuuli sitä pitkin teitä kierrätti.

Juoksu ei kuitenkaan ollut yhtä miellyttävää kuin toivoin, sillä päätin kokeilla tänään ns. varalenkkareitani. Viime aikoina vaihteleva välikeli on tehnyt teistä liukkaita ja ajattelin laittaa toiset kengät testiin, josko pito olisi parempi. Siitä testistä kengät suoriutuivat about yhtä hyvin kuin vanhatkin, mutta kyllä olivat jalat kipeät päästessäni viimein kotiin. Siinä taas huomasi, kuinka tärkeää on olla oikeanlaiset läpsyttimet jalassa. Jalkapohjat, jalkapöytä, nilkka ja pohkeet tuntuivat jatkuvasti huutavan, että "vapauta meidät näistä kahleista!" Parin kilsan jälkeen jalat hieman tottuivat (tai turtuivat) uusiin menopeleihin, mutta kyllä silti koko matkan kotiin asti sai huulta purra. Kotona sitten salamana kengät jaloista pois ja venyttelemään. Huomenna olisi tarkoitus taas treenata ihan kunnolla, joten en toivoisi tämän pikkulenkin jotenkin saattavan jalkani niin kipeiksi, että pitäis välipäiviä taas pitää. Niitä kun tulee töiden ja muiden ohella ihan tarpeeksi. Itse asiassa lauantaina matkaan koko hiihtoloman ajaksi töihin Tampereelle, jossa treenaaminen tulee jäämään takuuvarmasti vähäiselle määrälle. Uimahalliin ei kyllä töistä ole pitkä matka, joten siellä saatanpa käydä. Mutta mitä tänään opittiin: kunnon kengät on must!

Sitten on vielä aika esitellä treenimusa Vol 2:

Karpaasi

Oli kaunis talvipäivä. Istuin lounaalla virastotalon ruokalassa kahden kaverin kanssa ja päivittelin kuinka jälleen oli hieno aurinkoinen ulkoilupäivä menossa sivu suun. Kelin houkuttelevuutta lisäsi suhteellisen mieto pakkanen, vain -10 C kirkkaan poutaisesta taivaasta huolimatta. Tähän asti aurinko on aina tarkoittanut myös lähemmäs -20- -30 C hyytäviä pakkasia, mutta nyt oli jo havaittavissa kevään merkkejä. Kylmä oli toki edelleen, mutta sillä tavalla mukavasti. Juuri siten, että veri veti pihalle. Laskiaisriehat olivat jääneet väliin, eikä lumesta oltu ehditty nauttia juuri ollenkaan. Tietysti Amerikan matkasta oli kulunut vasta...oho, jo kuukausi, että noh...ei selitetä sillä mitään.

Vaikka hiihtämisestä pidän, suksiin en ollut myöskään koskenut koko talvena. Edellisestä hiihtoreissustanikin on jo varmaan kulunut jo se vuosi. On tullut hieman laiminlyötyä tuota harrastusta, vaikka juuri viime talvena sain ihka pränikät hikilaudat alle. Joten laitoin muutaman "en pääse"-viestin maailmalle ja poljin porukoiden luo hiihtostadionin kupeeseen. Oli aika verestää lihasmuistia suksin ja sauvoin etenemisestä. Oikeastaan kunnon hiihtotalvi oli viimeksi kolme vuotta sitten. 2010 osallistuin ensimmäisen (ja toistaiseksi ainoan) kerran Napapiiri hiihdon 40 km kisaan ja sitä varten oli jo vähän harjoiteltavakin. Tosin silloinkin mentiin vielä "inttistaminalla" pääosin ja liekö hiihdin vain 200 km yhteensä koko talvena. Aika harvassa olivat treenihetket. Nyt oli kiinnostava kokeilla suksimista, koska näin juoksemisen ansiosta saattaisi kestävyyttä ollakin varsin hyvin. Tietysti aikaa kului ensin kamppeitten keräämiseen. Monot oli ties missä laatikossa, muut vermeet ihan toisaalla. Hanskat ja lakki taas iän ikuinen ongelma tällaiselle satunnaishiihtäjälle. Lopulta saatiin isäukon avuin kasattua jonkin näköinen urheiluasustekokonaisuus ja meikäpoika oli valmis ladunvaltaukseen.

Ilta oli jo pitkällä, kun hölkkäsin lämpimikseni hiihtostadionille. Muita monomaakareita ei juuri mailla näkynyt, joten tiedossa oli varsin leppoisat oltavat. Sukset jalkaan, sauvat käteen (voi vitsit näitä nykysauvojen remmejä, ihan sci-fiä melkein) ja menoksi. Voitelu oli kohdillaan ja suksi luisti varsin hyvin. Alku oli kyllä aika hapuileva ja tasapainoa sai hakea tekniikan kustannuksella. Hidas oli vauhti ja matka stadionilta ylös Ounasvaaraa Urheiluopistolle kesti reilut 15 minuuttia. Matkaa lienee ollut sellainen kolmisen kilometriä. Luistelutyylillä mentiin, enkä olekaan perinteistä suorittanut sitten pariin vuoteen. Vartin hiihtämisen jälkeen oli jo vähän luovuttamisen fiilistä ilmassa, sillä eteneminen ei luonnistunut yhtä sulavasti kuin olisin toivonut. Pitkä tauko latujen ulkopuolella oli huomattavissa. Päätin kuitenkin itsepintaisesti että ihan turhaa olisi kääntyä tässä vaiheessa takaisin. Kerran on keliä ja aikaa, niin nyt ainakin sen perinteisen Oukun kympin kävisin heittämässä. Kuinka ollakaan pikku hiljaa matka alkoi taittua sujuvammin. Ehkä hermosto pääsi homman jujusta kiinni tai sitten ladun tason parani, mutta vauhtia tuli mukavasti lisää. Meno tuntui jo "vanhoilta hyviltä ajoilta". Meikähän oli pikkuskidinä varsinainen karpaasi. Ala-asteella saatoin käydä heittää 5-10 km lenkkejä joka päivä. Eipä silloin kyllä ollut muutakaan tekemistä. Nyt on ties mitä pään menoksi.

Varsinainen kuntotesti itselleni on perinteisesti Isorakan puolen kilometrin nousu. Jos sen pystyn tekemään wassberg-tyylillä (eli sauvaniskut joka potkulla) ilman kuokkimista, homman voisi sanoa olevan aika hyvällä mallilla. Yllättäen mäki ei jyrkimmissäkään kohdissa osoittautunut ylivoimaiseksi ja testi suoritettiin onnistuneesti. Tästä intoutuneena päätin että mitä turhia, nyt heitetään 20 km lenkki! Joten kun risteys kympin reitille tuli vastaan, ohitin sen lentäen (eli alamäkeen). Auringonlasku oli ehkä komein pitkään aikaan, joten halusin nauttia siitäkin täysin siemauksin. Liekö milloin viimeksi olen hiihtänyt yhtä kauniissa säässä. Pian kuitenkin hymyni hyytyi. Auringon laskiessa horisontin taa ja ladunkin kääntyessä vaaran pohjoispuolelle, kylmä tuuli ja kiristyvä pakkanen puskivat sisään. Tilannetta pahensi se, että ensimmäinen kymppi oli jo saanut minut hikoilemaan, ja kuten tiedämme, kosteus johdattaa lämpöä tehokkaasti. Kymmenen kilometriä oli nyt jäljellä hiihtoa ja yhtäkkiä ilo oli kokonaan poissa. Sen sijaan pelko jäätymisestä alkoi vaivata ja aloin hiihtämään juuri niin kovaa kuin uskalsin. Oli pakko saada koko kroppa liikkeeseen, jotta lihakset pysyisivät lämpiminä. Viimeinen asia minkä halusin tapahtuvan olisi, että liike loppuisi, sillä nyt olin keskellä-ei-mitään. Tänne jos jämähdän, niin huonosti käy. Vauhti kasvoi ja hengityskin kävi raskaaksi. Ei aikakaan ja naamakarvoitus oli täysin valkoinen kuurasta. Turhan hitaasti matka tuntui taittuivan ja pian oli uusi ongelma edessä: Koskenkylän reitillä ei ollut lainkaan valaistusta. Aurinko oli jo kauan sitten laskenut ja alkoi kilpajuoksu yhä hiipuvan valonkajon kanssa siitä, ehtisinkö takaisin stadionille ennen kuin tulisi oikeasti pimeä. Kun kuusi kilometriä oli jäljellä, näin jo stadionin valot kaukaisuudessa. Muistin myös, että puhelinhan oli jäänyt kotiin, joten en voisi edes soittaa kyytiä, jos kunto nyt pettäisi. Itsepäisesti jatkoin kovaa tahdinpitoa ja painoin eteenpäin peläten että minä hetkenä tahansa etenkin reidet vain sanoutuisivat irti. Adrenaliisissa on kuulkaa voimaa.

Iskä oli lähtiessäni valmistanut sisäfilettä illalliseksi. Tuosta mielikuvasta sain vielä vähän lisää ponttaa potkuun. Hiljalleen stadionin valot lähestyivät ja pahin pelko oli jo ohitse. Kun lopulta sivakoin kohti valaistua hiihtoreittiä, liekö helpotuksen tunne lopulta antaneen myötä jalkojeni väsymykselle. Reilu kilometri oli enää jäljellä, mutta yhtäkkiä taival kävi kovin raskaaksi. Toisaalta nyt pystyi kanavoimaan energiaa paniikin sijaan voitontunteesta ja viimeinenkin nousu kivuttiin hymyssä suin. Kohta pääsisi kuumaan suihkuun ja syömään herkkupihviä. Aikamoinen reissu tuli tästäkin ja voin sanoa, että ehkä ensi kerralla voisi vähän ajatustakin laittaa peliin. Se tästä puuttuisi, että olisin jääpuikkona jossain suon varressa kohmettunut. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin ja nyt voin siirtää katseet jälleen kohti Napapiiri hiihtoa. 40 km olisi taivallettava alle kolmeen tuntiin ja sijoitus 100 paremmalle puolelle. 2010 olin 107. ajalla 3h 5min. Silloin jäätiin harmittavan lähelle tavoitetta. Juoksemisen myötä on kuitenkin toivonkipinä syttynyt. Tänä vuonna tehdään uudet pohjat. Ja kotonahan oli se maukas palkinto odottamassa. Tällä kertaa ihan ansaittu.

Tuhlaajapojan paluu

Olemma palanneet takaisin lomalta. Hyvä loma olikin, mikä tietysti tarkoittaa hyvin vähää liikkumista. Kuten ne, jotka ovat tätä blogia upeasti jaksaneet seurata, oli syksyn stressinkuormitus tällaiselle monitoimijalle jo liian kovaa ja oman ihmiskehon ja -mielen rajat vastassa. Loma tuli juuri oikeaan saumaan... en edes halua tietää miten olisi käynyt, jos syksyn uurastus olisi jatkunut samanlaisena pitkäänkin. Tämä tietäkää te muutkin, että lomailulla ja etenkin kunnon maisemanvaihdoksella on merkitystä. Itse jätin pois mielestäni kaikki turhat pohdinnat koulusta tai töistä. Enkä juurikaan mitään urheiluohjelmaakaan yksinkertaisesti jaksanut edes seurata. Jäipä bloginkin päivittäminen pois. Työnsin kaikki velvoitteet odottamaan paluutani ja voin sanoa, että se yksinkertainen elämä jota jenkeissä vietin, oli aivan mahtavaa. Juurikaan mitään ei tarvinnut suunnitella etukäteen vaan ohjelma syntyi sitä mukaan kuin päivä eteni. Ihaninta oli ehdottomasti mahdollisuus nukkua juuri miten halusi. 10h joka yö oli silkkaa nannaa. Toisin sanoen, laiskuus iski täydellä teholla ja minä otin sen avosylin vastaan.

Nyt sitten on tuhlailun aika ohi ja arki hiljalleen täyttämässä kalenteria. Eikä se ole huono asia, sillä ihminen jaksaa olla laiskana vain rajatun ajan. Itsellänikin alkoi jo pieni motivaattorimoottori pörrätä viimeisinä reissupäivinä ja ihan hyvillä mielin odottelin pääsyä takaisin koto-Suomeen. 10 000 km matkustusreissulla on kuitenkin hintansa. Matkan jälkeisten päivieni isoin hidaste on edelleen jatkuva jet lag, vaikka tässä on kohta kaksi viikkoa Suomen maaperää tallailtu. Heti alkaneet työt ja hetken aikaa vanhempien luona asuminen (joiden päivärytmi ei todellakaan vastannut omaani matkan jäljiltä) varmistivat, että sisäinen kello heitti häränpyllyä ja joka yö nukuttiin ehkä 4-6 tuntia, jos sitäkään. Onneksi nukun jo paremmin, mutta kunnon rytmin tasaantumista odotellaan edelleen.

Eilen alkoi viimein treenaaminen ja kahden kuukauden hyvin epäsäännöllisen kuntoilun seuraukset näkyivät välittömästi. Jalat painoivat kuin betoni ja happi meinasi viimeisissä juoksuvedoissa kadota tyystin. Hieman tuloksiin vaikutti myös se, että olin jo valmis nukkumaan siinä vaiheessa kun treenit alkoivat ja haukotellen sitä edettiin harjoitteesta toiseen. Koita siinä sitten saada kropasta mitään irti. Silti liikunnan vähäisyys lomaillessa lienee kuitenkin se oleellisin tekijä tässä ja Harrin mukaan meneekin ehkä pari viikkoa ennen kuin palaudun sille tasolle, millä joulukuussa olin. Mutta en kyllä vaihtaisi tuota laiskanoloa mihinkään, vaikka se nyt tarkoittaakin, että lähtökuopasta ponnistetaan jälleen... tai no ainakin kuopan reunalta. Hermot on oltava kunnossa urheilijallakin, sillä jos pää ei kestä, ei kestä kroppakaan. Joka tapauksessa, olen palannut takaisin ja valmiina ryöpytykseen. Nyt uusin kujein kevättä kohti! Tally-ho!

PS. Jos treenikärpänen iski vuodenvaihteessa, niin suosittelen seuraamaan ystäväni Annen ja hänen kollegansa Elinan uutta treeniblogia. Kyllä näiden misujen tahdissa kelpaa kaloreita poltella ja ruokareseptitkin näyttävät mitä makoisimmilta.
-->  http://nyreenataan.blogspot.fi/