Sankarin mittasuhteet

Kävin pari päivää sitten katsomassa uuden Hugh Jackmanin tähdittämän Wolverine-elokuvan. Vaikka elokuva itsessään oli varsin kaavaan kangennut perustoimintaseikkailu, Wolverinen supersankarihahmo on edelleen yksi suosikeistani Batmanin ja Hulkin ohella. Näissä kaikissa hahmoissa on jotain hyvin traagista, jotain mikä tekee heistä voimistaan huolimatta inhimillisiä ja haavoittuvaisia. Itse olen aina samaistunut parhaiten näihin yksinäisiin ja oman itsensä kanssa kamppaileviin sankareihin, jotka kuitenkin tarpeen tullessa astuvat puolustamaan oikeutta. That's so me. 

He eivät kuitenkaan missään vaiheessa ole onnen kultapoikia Teräsmiehen tapaan. Hänestä puheen ollen kävin kesällä myös katsomassa Zack Snyderin ohjaaman Man of Steel-elokuvan, joka on siis periaatteessa mun "nimikkoelokuva" (johtuen joku aika sitten saadusta lempinimestä). Mutta voi snägäri, ei siitä jampasta kyllä hyvää leffaa oikein saa millään tehtyä. Ongelma on yksinkertaisesti siinä, että Teräsmies on aivan liian ylivoimainen ja kaikki "haasteet" ovat oikeasti hyvin keinotekoisia, koska se mikä jossain vaiheessa näyttää voittavan Teräsmiehen olisikin ollut hetkeä myöhemmin täysin turha. Muistanette sen paradoksin ensimmäisestä Teris-leffasta, jossa Teris ei ollut aluksi tarpeeksi nopea pysäyttämään kahta ydinohjusta, mutta pystyi hetkeä myöhemmin lentämään niin lujaa, että itse aika kääntyi kulkemaan takaperin. Uusimmassakin Teris-leffassa on samanlainen ongelma. Aluksi Teris on vangittuna maan kiertoradalla pyörivässä pahisten avaruusaluksessa, ja koska "aluksen ilmakehä poikkeaa Maan ilmakehästä", hän on lähes kuolemaisillaan. Paria kohtausta myöhemmin Teris lentää ulos avaruusaluksesta avaruuden halki maapallolle ilman mitään suojavarustusta, perustrikoot päällä. On se kumma, että ilmakehättömyys ei ole este, mutta vääränlainen ilmakehä meinaa viedä hengen. Niin kun että kamoon! No ei siinä, leffapökkelyydestä huolimatta aion edelleen kantaa mielikuvissani Teriksen viittaa ja olkoon John Williamsin ainoa oikea Superman- tunnari edelleen teemakappaleeni. Pitäähän sitä ainakin kuvitella olevansa täysin pysäyttämätön ja myönnetään, että Teriksellä ainakin näyttää menevän myös elämässään asiat aika hyvin. Siinäpä on tavoitetta.

Mutta yksi juttu jäi kyllä Wolviksen leffasta mielenpäälle: Hugh Jackmanin lihakset ja jäätävän kokoiset verisuonet. Jumaleitsut siinä olisi kunnon tavoite asettaa itsellenikin näin urheilumielessä. Ei tässä mitään Schwarzenegger- tason mammuttitankkiprofiilia haluta, mutta Wolvis olisi aika kova. En mie nyt sellaiseksi jäätäväksi junttapaaluksi halua, koska isompi kehonrakenne vähentää ketteryyttä ja nostaa energiankulutusta eli laskee kestävyyttä. Semmoinen Wolverine Lite- versio olisi siis aika bueno, hahaha. Siihenkin on kyllä matkaa. Edelliseen Wolvis-leffaan treenatessaan Jackman nosti penkistä hurjat 300 paunaa eli reilut 130 kiloa. Vaikka meikä teki viime viikolla oman henkilökohtaisen penkkiennätykseni nostamalla 70 kiloa, pitäisi painomäärä silti melkein tuplata. Sanotaan, ettei ehkä ihan lähitulevaisuudessa Wolvista saavuteta. Harri the koutsi sai viime jouluna 100 kg nostettua penkistä, että jos siihen joskus päästään niin se on jo aika kova. Jouluksi voisi kuitenkin asettaa penkkitavoitteen 85 kg. Toisaalta juoksussa on enemmän kuitenkin kyse jalkapowerista, mutta ei sitä ikinä tiedä, jos haluttaa kokeilla jotain heittolajiakin jossain vaiheessa. Silloin tarvitaan jo aika paljon yläkroppapoweria. 

                                                                                           - Kuntotavoite asetettu!

Tämän hetken isoin kysymys on kuitenkin se, että miten paljon ehdin ja jaksan panostaa urheiluun, kun kesä on pian ohi ja erittäin gradumainen viimeinen opintovuosi alkaa. Teatteritouhuistahan jään pois, kunnes maisterinpaperit ovat kädessä, mutta varmasti myös jotain muita vastaavia valintoja on tehtävä. Pitäisiköhän laittaa Facebook taas vaihteeksi katkolle?