Rio ja kaikkien aikojen kuntokuoppa (déjà vu)

Luulette varmaan, että aion raivota suomalaisen urheilutilanteen synkkyydestä? Nope! Sen sijaan puhun itsestäni, har har har. Kuten jokunen lukija ehkä muistaa, tämän blogin alkuperäinen tarkoitus oli seurata minun matkaani Rion 2016 olympialaisiin pelastaakseni Suomen jo Lontoossa himmenneen urheilumaan maineen. Vaikka olin tuolloinkin harrastanut liikuntaa hyvin epäsäännöllisesti jo pidemmän aikaa, päätin yrittää viimeisillä nuoruusvuosillani vielä kerran treenata itseni huippukuntoon ja menestyä urheilumaailmassa.

Kaikki pittää itte hoitaa, perkele.

Niinpä samaisena syksynä aloitin pikajuoksun Lapin Lukossa ja kehitykseni kuntokuopasta ylöspäin olikin rohkaiseva. Seuraavana kesänä juoksin Ranualla kilpaa satasella aikaan 11,95 s ja kahdella sadalla 23,85 s. Etenkin 200 metrin aika lupasi hyvää 400 metrin matkalle, jolle varsinaisesti tähtäsin. Meikäläisen vahvuus kun on enemmän vauhdin ylläpidossa kuin räjähtävässä lähdössä. Eihän siinä tarvitsisi kuin muutama sekunti nipistää per 100 metriä, niin johan pärjättäis. Harmillisesti tuo kisa jäi ensimmäiseksi ja ainoaksi kellotetuksi kilpailukseni, koska enempiä ei sinä kesänä pahemmin järjestetty.

Näin sen olisi pitänyt mennä.

No mitä sitten kesän jälkeen tapahtui? Vaikka ja mitä. Eniten menoni hyytymiseen vaikutti valmentajani muutto Ouluun marraskuussa 2013. Samalla koulu ja työt painoivat päälle. Kevättalvella en enää juoksemassa käynyt ja sen sijaan kiinnostukseni siirtyi junnuvuosieni pääharrastukseen eli koripalloon opiskelijapalloilun merkeissä. Syksyllä taasen kaverini innostamana tein paluun kung fun treenaamiseen, jota olin harrastanut muutaman ensimmäisen opiskeluvuoteni ajan. Ehdinkin treenata pari kuukautta vähintään kolme kertaa viikossa ja johan olin voimissain. Noina aikoina tein myös viimeisimmän päivitykseni tähän blogiin.

Voimataso nousee...

Ilmeisesti marraskuut ovat suurten muutosten aikaa, sillä tuolloin tapasin nykyisen tyttöystäväni. Päätin omistaa kaiken ajan hänelle, joten säännöllinen yksilöurheilu sai jälleen kerran väistyä. Liikuntalajeiksi vaihtuivat sulkapallo, luistelu ja hiihto. Kerta olemme molemmat myös pesäpallon ystäviä, kokosimme kesäksi 2015 ystäväpiiristämme pesäpalloporukan herättelemään peruskouluvuosien rakkautta lajiin. Lentävät Maila-Mangustit oli ryhmämme nimi ja parhaimmillaan saimme parisen kymmentä ihmistä samaan paikkaan nauttimaan mojovista lyönneistä, ninjatason kopeista ja huudontäyteisistä sääntötulkinnoista.

Syyskuussa tyttöystäväni muutti Turkuun opiskelemaan ja sen myötä pesäpallo vaihtui junareissuihin. Aloin myös yhä enemmän keskittyä opiskeluihini, jotka olivat pahasti myöhässä. Joulukuussa matkasinkin Phoenixiin, Yhdysvaltoihin suorittamaan kolmen kuukauden työharjoittelun pienessä elokuvatuotantoyhtiössä. Hetken aikaa yritin ylläpitää säännöllistä kuntoiluohjelmaa, mutta kärsin usein työuupumuksesta, mikä teki penkkiurheilusta vallitsevan liikuntamuodon. Palattuani Suomeen ja kukistettuani aikaeron vaivaisen kahden viikon jälkeen, iskin kynteni gradun kirjoittamiseen. Yhä suurempi osa ajastani kului tietokoneen ääressä, mitä nyt muutaman kerran kävin vanhempieni kanssa uimassa. Opinkin itse asiassa parantamaan vapaauintitekniikkaani aika paljon, mikä toivon mukaan ainakin pysäytti uhkaavasti laskeneen kuntokäyräni. Ensi merkit kuntoni ennennäkemättömästä romahduksesta huomasin kuitenkin Sodankylän elokuvajuhlien vuosittaisessa jalkapallo-ottelussa. Jo hyvin lyhyen kirmaamisen jälkeen puuskutin kentän laidalla todella heikossa hapessa. Siinä missä aikaisempina vuosina olin joukkueemme tulisieluinen kamppailija, nyt yritin vain pärjätä seuraavaan vaihtoon asti. Se oli synkkää se. Sentään päräytin lopun voittolaukauskilpailussa komean maalin yläriman kautta, joten hyvillä mielin voitiin nauttia jälkilöylyistä.

Puoliaika ja hiki virtaa. Katse kertoo kaiken. ©2016 Ella Karttunen

Nyt sitten olen muuttanut tyttöni perässä Turkuun ja yrittänyt enemmän tai vähemmän onnistuneesti tsempata itseäni jälleen liikkeelle. Oli varsinainen déjà vu hoksata, kuinka lupauksestani huolimatta Rion olympialaisten aikaan en ollut juoksuareenalla elämäni kunnossa luomassa uutta suomalaista urheilulegendaa, vaan jälleen kerran kotona harmittelemassa historiallisen huonoa kuntoani ja pohtimassa, josko minä olisin sittenkin voinut päteä urheilijana...jos olisin jaksanut. Loppujen lopuksi, urheilu-urani tyssäsi kurinalaisuuden puuttumiseen. Sama syy, mikä ajoi minut aikoinaan junnuna pois sekä jalkapallosta että koripallosta. Urheilu, joka käy työstä, ei vain minulle istu.

Kaikesta huolimatta ajattelin herätellä tätä blogia uudestaan henkiin, sillä haluan pitää liikunnan keskeisenä elementtinä elämässäni ja nousta tästä rapakunnon suosta. Ja uusien tuulien uutisiahan minulla onkin jo kerrottavana, sillä olen tehnyt kaksi uutta aluevaltausta: suunnistuksen ja Pokémon Go:n!